Aamulehdessä oli 25.4. mainio juttu Tampereen kaupungin pitkäaikaisesta museotoimenjohtajasta ja Vapriikin isästä, museoneuvos Toimi Jaatisesta. Jutussa Jaatinen muistelee, syystäkin ylpeänä, kuinka Vapriikki palkittiin vuoden 2017 Kulttuurigaalassa vuosisadan museona, ja kuinka palkintoraadin jäsen A.W. Yrjänä perusteli valintaa: ”Vapriikki ei voittanut sen takia, mitä se on tehnyt tähän mennessä, vaan mitä se tekee tulevaisuudessa.” Tuohon kiteytyy myös yksi keskeinen valintaperuste, kun eurooppalaisista kulttuuriasiantuntijoista koostuva raati valitsee kesäkuun alussa yhden suomalaisen kaupungin vuoden 2026 Euroopan kulttuuripääkaupungiksi. Suomalaisista hakijakaupungeista suurimman, Tampereen, vahvuuksia kulttuurikaupunkina on yritetty kääntää myös heikkouksiksi kulttuuripääkaupungin valintaa veikkailtaessa. Tampere ei kuulemma tarvitse titteliä, toisin kuin Oulu ja Savonlinna. Kulttuuripääkaupungiksi ei tosiaan valita jo annettujen näyttöjen tai olemassa olevien vahvuuksien perusteella. Valinnalla haetaan muutosta, kehitysnäkymää pitkälle vuodesta 2026 eteenpäin. Yhtä lailla odotetaan Euroopan laajuista vaikutusta ja kulttuuripääkaupunkivuoden toteutusta eurooppalaisen yhteistyön kautta.

On myös puhuttu siitä, kuinka EU:n kulttuuripolitiikan lippulaiva, vuonna 1985 käynnistetty kulttuuripääkaupunki-instituutio on siirtynyt vaiheeseen, jossa kulttuuripääkaupungeiksi valitaan yhä useammin pienempiä kaupunkeja omine erityisine haasteineen ja Euroopan lukuisiin pikkukaupunkeihin kohdistuvine skaalaus- ja vaikuttavuusmahdollisuuksineen. Kyllä, lähivuosien kulttuuripääkaupunkien joukosta löytyy Eschin, Elefsinan ja Bad Ischlin kaltaisia pikkukaupunkeja. Samoin niiden joukosta löytyy Kaunasin, Tarton ja Chemnitzin kaltaisia suurehkoja eurooppalaisia kaupunkeja ja Tampereen kokoluokan kakkoskaupunkeja. Sattumoisin nuo kaikki kolme viimeksi mainittua ovat myös Tampereen ystävyyskaupunkeja. Olivatpa edelliset valinnat mitä tahansa, muutospotentiaalin, ajankohtaisten omien ja eurooppalaisten haasteiden ja kehitysnäkymien osalta Tampere on eurooppalaisittain erityisen kiinnostava kulttuuripääkaupunkikandidaatti, jolla on kyvykkyyttä, resursseja ja eurooppalaisia verkostoja saada aikaan Euroopan laajuisia vaikutuksia ja tuloksia.

Kulttuuripääkaupunkihakemuksessaan Tampere ei peittele niin haasteitaan kuin olemassa olevia vahvuuksiaankaan. Samalla se linkittää ne ajankohtaisiin eurooppalaisiin ongelmiin, yhteiseen kulttuuriperintöön ja EU-politiikan painopisteisiin, kantavana teemana yhdenvertaisuuden edistäminen kulttuurin avulla. Tampereen hakemuksen pääteeman eurooppalaista tasoa kuvaava ”Equality is a unifying value between diverse Europeans – even when we disagree over its meaning and challenges” kiteyttää osuvasti teeman eurooppalaisen merkityksen ja ajankohtaisuuden.

Suomi käy parhaillaan läpi historiallista kaupungistumiskehitystä, ja Tampere ja Pirkanmaa on tämän kehityksen keskeinen laboratorio – hyvässä ja pahassa. Hakemuksessa kuvataan, kuinka Tampere kasvaa ympäröivän maakunnan kustannuksella, ja kuinka se johtaa alueelliseen epätasa-arvoon sekä maakunnan tasolla että kaupungin sisällä. Yhä suurempi osa kaupungin ja maakunnan asukkaista kamppailee pysyäkseen yhteiskunnan ja yhteisöjensä aktiivisina jäseninä. Sosiaalisen ja sukupuolten välisen epätasa-arvon päälle tulevat vielä ekologiset haasteet – kaupunkien ollessa sekä ilmastonmuutoksen isoja aiheuttajia että myös sen seurauksista eniten kärsiviä. Hakemuksessa jatketaan Tampereen haasteilla revittelyä: kaupunkiturvallisuus heikkenee, rikollisuus ja huumeiden käyttö on kasvussa, ikäpyramidi on päälaellaan, työttömyysaste maakunnan korkeinta (14%), ja kaiken päälle koronakriisin taloudelliset ja sosiaaliset vaikutukset iskevät erityisesti kaupunkeihin. Joko riittää haasteiden ja myös tarvittavan muutoksen ja kehitysnäkymien osalta?

Tampere ja Pirkanmaa eivät ole yksin näine kasvu- ja kaupungistumishaasteineen. Sama koskee kaikkia keskisuuria, suuria ja nopeasti kasvavia kaupunkeja ympäröivine alueineen ympäri Eurooppaa. Tampereella ja Pirkanmaalla on kulttuuripääkaupunkivuoden ja sen pääteemojen ja sisältöjen kautta mahdollisuus tarjota koko Euroopalle mielenkiintoisia näkymiä sekä konkreettisia välineitä ja yhteistyömahdollisuuksia näihin haasteisiin vastaamisessa. Tämä edellyttää vahvaa strategista ja kulttuurista kyvykkyyttä, resursseja ja laajoja eurooppalaisia verkostoja. Tampereella ja Pirkanmaalla niitä on, eikä hakemuksessa tietenkään jarrutella niitäkään kuvatessa. Hakemuksessa esitellyssä Tampereen kulttuuri- ja kulttuuripääkaupunkistrategiassa kuvataan sitä, kuinka kulttuurin avulla voidaan vähentää alueellista epätasa-arvoa, nostaa kulttuurin roolia kaupunki- ja aluekehittämisessä, lisätä alueen kansainvälisyyttä ja edistää kestävää kehitystä.

Tampereen ja Pirkanmaan kulttuuripääkaupunkivuoden neljä ohjelmalinjaa käsittelevät yhdenvertaisuutta erilaisissa yhteyksissä: suhteessa nykyisiin sosiaalisiin ja poliittisiin ongelmiin, kulttuurin kentällä, alueellisuuden kautta sekä tutkimalla ihmisen ja luonnon välistä suhdetta ja kestävää kehitystä. Esitetty ohjelma on vakuuttava osoitus alueen kulttuurikentän voimasta ja rikkaudesta sekä kulttuuritoimijoiden, kaupungin ja maakunnan eurooppalaisista verkostoista. Hakemuksessa kuvataan myös alueen vahvaa infrastruktuuria – nykyisistä ja tulevista kaupunkikehityshankkeista kulttuuri- ja tapahtuma-alan investointeihin. Kulttuuripääkaupunkihankkeen projektijohtaja Perttu Pesä kuvasi osuvasti kulttuuripääkaupunkivuoden tavoiteltuja vaikutuksia ja muutoksia kaupunkikehitykseen, kun suomalaiset hakijakaupungit olivat Arto Nybergin tentattavina hakemusten julkistamispäivänä 22.4. Pesä otti esimerkiksi Yhdenvertaisesti sinun -ohjelmalinjan Skate-Friendly Cities -hankkeen ja Tampereen vahvan skeittiekosysteemin merkityksen: ”Miten kaupunkiympäristö saadaan jalostettua sellaiseen toimintaan, että nuoret ottavat sen omakseen.”

Kulttuuripääkaupunkihankkeella Tampere voi vahvistaa luontevaa vuorovaikutusta kaupungin kasvun, investointien ja kulttuuritoiminnan välillä sekä kulttuurin merkitystä vetovoimatekijänä ja sen roolia viihtyisän, kestävän ja elinvoimaisen kaupunkiympäristön kehittämisessä. Hiedanranta on tämän osalta Tampereelle kansainvälisen tason näyteikkuna, ja kulttuurin kautta voidaan vahvistaa kaupunkilaisten osallistumista kestävän ja älykkään kaupungin rakentamiseen. Tampereen ja Pirkanmaan hakemus Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2026 on myös elinkeinopoliittinen mahdollisuus, luovien alojen ja elämystalouden lisäksi laajemminkin.

Equally European, Yhtä Eurooppaa -teemallaan Tampere ja Pirkanmaa korostavat hakemuksessaan erityisesti eurooppalaista yhteistyötä ja arvoja. Siihen liittyy myös Tampereen ja Pirkanmaan kulttuuripääkaupunkivuoden keskeinen tavoiteltava perintö ja muutos. Tavoitteena on vahvistaa Tampereen ja Pirkanmaan asemaa Euroopassa – yhteistyön ja myös muualta Euroopasta oppimisen kautta. Tampere ja Pirkanmaa pelaavat jo nyt eurooppalaisessa sarjassa, ja se antaa erinomaiset lähtökohdat kulttuuripääkaupunkikisaan. Kun Tampere ja Pirkanmaa yhdessä samanlaisten haasteiden kanssa painivien eurooppalaisten kumppaniensa kautta löytävät kulttuurin avulla ratkaisuja edellä kuvattuihin ongelmiin, sillä voidaan oikeasti saada aikaan Euroopan laajuisia vaikutuksia.

Kulttuuripääkaupunki-instituutiolla EU haluaa korostaa Euroopan kulttuurien moninaisuutta, lisätä kulttuurivaihtoa Euroopassa, vahvistaa kansalaisten tunnetta kuulumisesta yhteen kulttuurialueeseen sekä vahvistaa kulttuurin merkitystä kaupunkien kehittämisessä. Kulttuuripääkaupunkikilpailu ei ole kuitenkaan EU:n koheesiopolitiikkaa, jonka lähtökohtaisena tarkoituksena on tukea heikompia alueita ja vähentää kehityseroja alueiden välillä, ja jossa Suomen osalta karkeasti 2/3 tuesta suunnataan Itä- ja Pohjois-Suomeen ja 1/3 Etelä- ja Länsi-Suomeen. Kyllä, alueellisen tasa-arvon vahvistamiseen tähtäävät kulttuuripääkaupungitkin, kuten Tampere ja Pirkanmaa yhteisessä eurooppalaisessa kulttuuripääkaupunkistrategiassaan ja -ohjelmassaan. Sen osalta ratkaisevaa on kuitenkin mahdolliset eurooppalaiset vaikutukset, kyky saada ne aikaan ja ohjelman laatu.

Tampereen kulttuuripääkaupunkiohjelman Party Time -osioon kuuluu myös keväällä 2026 järjestettävä The Story of Tampere, jossa Sorin Sirkus, Eppu Normaali ja Tampere Filharmonia Santtu-Matias Rouvalin johdolla yhdistävät voimansa kertoakseen Tampereen tarinan. Siellä toivottavasti kuullaan myös yksi lempibiiseistäni Epuilta, ehkä jopa hieman aliarvostettu Sadan vuoden päästäkin. Toivottavasti ”Sadan vuoden päästäkin muisteltais, kuinka me iloittiin niin” ja samalla myös Tampereen ja Pirkanmaan kulttuuripääkaupunkivuoden merkitystä Tampereen kasvutarinassa.

Esa Kokkonen

Kirjoittaja on Tampereen kaupungin kansainväliseen ja EU-yhteistyöhön keskittyvän sidosyksikön, Suomen Itämeri-instituutin, johtaja. Hänellä on ollut ilo ja etuoikeus olla mukana myös Tampereen ja Pirkanmaan Euroopan kulttuuripääkaupunkihakemuksen valmistelussa.

Trumpismin aika ratkaisuna ja vastauksena amerikkalaisen yhteiskunnan kipupisteisiin on nyt ohi. Kansainvälisten suhteiden kannalta monenkeskisyys tekemässä ennakoituakin vahvemman paluun.

Keskiviikkona 9. marraskuuta 2016 Tukholmassa koettiin pahin lumikaaos yli vuosisataan. Lunta tuli nopeasti puoli metriä, ja koko kaupunki oli sekaisin. Satuin olemaan tuolloin Tukholmassa työmatkalla, mutta muistan tuon päivän ennen kaikkea aivan muusta kuin lumikaaoksesta. 8. marraskuuta oli vaalipäivä USA:ssa: Clinton vastaan Trump. Sen piti olla selvä peli, Hillary Clinton voittaa, kaikesta siitä länsimaisen populismin uusimman aallon noususta huolimatta, joka tunnettiin, jota pelättiin, ja jota oli Euroopassakin todistettu ja siihen heikosti vastattu jo 2010-luvun alusta alkaen. Aiemmin samana vuonna brexit-äänestystulos oli jo pilannut juhannuksen.

Vaalituloksen selvittyä aamulla 9. marraskuuta en itsekään vielä varsinaisesti herännyt Trumpin aikakauteen, vaan lähdin suoraan koko yön vaalivalvomisen jälkeen tarpomaan pikkukengissä puolen metrin hangessa ja jalkarättisateessa kohti muutaman kilometrin päässä hotellilta sijainnutta kokouspaikkaa. Fiilis oli kaikin puolin ankea. Kyseessä oli iso eurooppalainen foorumi Itämeren alueen yhteistyöstä, jonka agenda tuntui yhtäkkiä melkoisen yhdentekevältä. Järjestävät reagoivat nopeasti ja laittoivat pikaisesti pystyyn jonkinlaisen paneelikeskustelunkin USA:n vaalituloksen merkityksestä Euroopalle ja Itämeren alueelle. Kuten siinä vaiheessa yleisemminkin, siinäkin keskusteltiin vielä varsin toiveikkaasti, että kampanjapuheet olivat vain populistin puhetta, eikä Trump kuitenkaan pysty dramaattisella tavalla muuttamaan USA:n politiikkaa esimerkiksi juuri suhteessa Eurooppaan tai ylipäätään globaalisti tärkeissä kysymyksissä. Eipä tiedetty, mitä kaikkea tulevana neljänä vuotena on oikeasti edessä.

Trumpin puhe virkaanastujaisissaan 20. tammikuuta 2017 oli ensimmäinen iso testipaikka noille elätetyille toiveille siitä, että presidentti Trump olisi edes kevytversio ehdokas Trumpista. Jos en itsekään ollut vielä herännyt Trumpin aikakauteen Tukholman lumikaaosaamuna, niin viimeistään tuo puhe toimi rajuna herätyksenä. Se oli kiivas nationalistinen visio USA:n roolista maailmassa ja edessä olevan maan sisäisen jakautumisen syventymisen näkökulmasta suoranainen sodanjulistus: ”This American carnage stops right here and stops right now”. Se, että Trumpin presidenttikausi päättyi verilöylyyn ja kannattajiensa kapinaan juuri virkaanastujaispuheen pitopaikalla, amerikkalaisen demokratian ytimessä, ja presidentin itsensä yllyttämänä, on surullisen osuva näkymä ja kuvaus Trumpin karmeasta perinnöstä. Trumpin perintöä kuvaa myös se surullinen näkymä, että seuraajansa virkaanastujaisia Washington D.C.:ssä jouduttiin viettämään kuin sotatilassa 25 000 kansalliskaartin sotilaan turvaamana.

Trumpin presidenttikauden tulokset on kerrattu ja analysoitu viime aikoina moneen kertaan. Trump toteutti täysin otteeseensa saamansa republikaanipuoleen tuella lupaamaansa veronalennukset, pääsi onnekkaasti kääntämään korkeimman oikeuden tasapainon pitkäksi aikaa konservatiiviseen suuntaan, tiukensi maahanmuuttopolitiikkaa epäinhimillisellä tavalla, rakensi pätkän aitaa Meksikon rajalle ja lopulta vähätteli koronakriisiä ja epäonnistui pahasti sen hoitamisessa. Trump esitti puheissaan ja twiiteissään 30 000 valheellista väittämää, vehkeili Venäjän kanssa jo vaalikampanjassaan, ruokki ja vahvisti vihapuhetta, rasismia ja aggressiivista äärioikeistoa ja uhkasi ja heikensi amerikkalaista demokratiaa vaalivilppivalheillaan. Kansainvälisessä politiikassa hän irrotti USA:ta ennennäkemättömällä tavalla monenkeskisestä kansainvälisestä yhteistyöstä ja sopimuksista, ihaili autoritäärisiä johtajia, ei koskaan kritisoinut Putinia sekä vähätteli ja sitä kautta heikensi Natoa ja transatlanttista yhteistyötä. Kaikkea tätä tasaisin väliajoin ja johdonmukaisesti koko neljän vuoden kauden ajan. Listaa voisi jatkaa samassa hengessä vielä pitkään.

Jos 2016 vaalit eivät vielä varsinaisesti jännittäneet, usko Clintoniin ja gallupeihin oli vahva, niin marraskuun 2020 vaaleissa tilanne oli aivan toinen. Gallupit näyttivät jälleen hyviltä, amerikkalaisilla oli nyt neljän vuoden kokemus Trumpista, eikä epäonnistuminen koronakriisin hoitamisessa suosisi istuvaa presidenttiä. Silti vuoden 2016 shokki pisti odottamaan marraskuun alun vaalipäivää pelonsekaisella jännityksellä. Ennen kaikkea, koska Trumpin kauden ”saavutukset” ja niiden globaalit seuraukset olivat nyt tiedossa. Trump oli osoittautunut paljon vaarallisemmaksi ja huonommaksi presidentiksi kuin mitä missään arvioissa vuonna 2016 osattiin pelätä. Republikaanisen puolueen siirtyminen niin täydellisesti Trumpin otteeseen oli yksi ikävimmistä yllätyksistä suhteessa ennakkoarvioihin siitä, mitä tulevina vuosina olisi edessä. Trumpin politiikan tärkeimmät takuumiehet käänsivät peukalonsa alaspäin Trumpille vasta aivan viime metreillä, kun presidentti oli yllyttänyt entisen neuvonantajansa, viime töinään armahtamansa Steve Bannonin oppien mukaisesti kannattajiansa kapinaan ja laajemman yhteiskunnallisen sekasorron synnyttämiseen.

USA:n poliittinen järjestelmä ja instituutiot selvisivät nippanappa neljästä Trumpin vuodesta. Kahdeksan vuotta olisi ollut jo aivan toinen juttu. Ilman paineita uudelleenvalinnasta, ja republikaaninen puolue yhä tiukemmin otteessaan, Trump olisi vain syventänyt maan kahtiajakoa, trumpilaisuus olisi vahvistunut puolueessa, ja puolueen tuleva presidenttiehdokas vuoden 2024 vaaleissa olisi hyvin todennäköisesti edustanut sitä linjaa, ollen kenties jopa joku Trumpin lähi/perhepiiristä. Nyt puolue on kriisissä, ja trumpilaisuus elää vahvasti ja vaikuttaa jatkossakin myös osavaltiotasolla, mutta itse Trump hallitsevana tekijänä on poissa. Hän yrittää jatkaa MAGA-liikettään tavalla tai toisella, häiriköi taustalla ja villitsee kannattajiaan. Trump ei kuitenkaan ole enää republikaanien suurin ongelma, hänen perintönsä puolueessa on. Yksi USA:n politiikan lähivuosien ratkaisevimmista kysymyksistä on, miten puolue tuon perinnön kanssa toimii. Sen jatkajaehdokkaitakin riittää, mutta Trumpissa oli kyse myös ilmiöstä, ja ilmiöt elävät vain aikansa. Syyt siihen, mikä sai kymmenet miljoonat ihmiset tuollaisen ilmiön taakse, ovat todellisia, isoja amerikkalaisen yhteiskunnan ongelmia ja vuosikymmenien kipupisteitä. Ne eivät katoa mihinkään, mutta trumpismin aika ratkaisuna ja vastauksena niihin on nyt ohi.

Trumpin aika muutti poliittista kulttuuria ja puhetta, siirsi Overtonin ikkunaa. Vihapuhe, valheet ja rasismi yleistyivät ja ilkeällä ja pelottavalla tavalla normalisoituivat. Se vaikutti niin Suomessakin ja innosti äärioikeistolaista populismia Euroopassa. Trumpin vauhti vai kiihtyi vielä hävittyjen vaalien jälkeenkin, ja sosiaalinen media vei viestiä tehokkaasti eteenpäin aivan loppuun asti. Rajan ylittyminen oli vain ajan kysymys. Kapina kongressitalolla 6. tammikuuta ei ollut enää pelkkä someperformanssi, kaikkea muuta. Se oli vaarallinen vedenjakaja, joka pakotti lopulta myös somejätit tilien sulkemisiin. Seurannut keskustelu sometilien sulkemisesta ja sen ongelmista on myös muistutus siitä, että vihapuheen ja aggressiivisen äärioikeistolaisen populismin viesti on otettava kirjaimellisesti ja siihen on reagoitava tiukasti alusta asti – ennen kaikkea aivan normaalin yhteiskunnallisen vuoropuhelun ja poliittisen järjestelmän ja instituutioiden puitteissa. Kun päästää valloilleen ja vuosia peesaa, jopa hyväksyy, aggressiivisen äärioikeistolaisen puheen ja politiikan, populismin, rasismin ja jatkuvat valheet, vahvinkin demokratia on pahassa pulassa. Sama uhka on todellisuutta myös Euroopassa.

Marraskuun 2020 vaaleissa amerikkalaiset tekivät selkeän valinnan, halusivat muutosta. Bidenin ja demokraattien voitto oli selvä, ja kyllä, gallupien mukainen, jopa suurempikin. On myös totta, että Trumpinkin saama äänimäärä oli historiallisen suuri. Se oli odotettavissakin äänestysprosentin noustessa historiallisen suureksi, eikä USA:n kaksipuoluejärjestelmässä muutenkaan nähdä mitään varsinaisia murskavoittoja. Marraskuun vaaleissa lähtökohtaisesti aina vahvoilla oleva istuva presidentti hävisi silti voittajalle 7 miljoonalla äänellä.

Toki tällä kertaa ei riittänyt yhden yön vaalivalvominen, vaan meni kolme yötä seuratessa CNN:n suvereenia John Kingiä Magic Wall –vaalikarttansa äärellä. Vaalivalvojaisten jälkinäytökseen kuului vielä senaatin Georgian uusintavaalien jännittäminen tammikuun alussa. Georgian, Pennsylvanian, Arizonan ym. kartat, piirikunnat, kaupungit ja niiden poliittinen tasapaino tulivat todellakin tutuiksi.

Se into, millä vaaleja Euroopassakin seurattiin, ja odotettiin normaalin Amerikan paluuta, on myös osoitus USA:n pehmeästä ja transatlanttisuuden, voimasta. Neljä Trumpin vuotta koetteli niitä rajusti, ei tuhonnut. Paluu normaaliin tuli hyvään aikaan. Trumpin kaudella kansallisessa kansainvälisen politiikan keskustelussa meitä muistutettiin jatkuvasti siitä, että USA:n globaalin roolin ja linjan muutos on melkoisen pysyvää, eikä Euroopassakaan kannata tuudittautua siihen, että voidaan palata vanhaan. Korostettiin, että USA:n linjanmuutos esimerkiksi liittyen Aasia-painotuksiin ja heikompaan sitoutumiseen ottaa johtava rooli Euroopan lähialueilla tapahtuvien kriisien ratkaisemisessa alkoi jo Obaman kausilla. Se oli lähtökohtaisesti ihan järkevää varautumista ja eurooppalaisen yhteistyön merkityksen korostamista, mutta meneillään oleva vaalihuuma, Bidenin kuherruskuukausi ja syvä globaali helpotuksen huokaus huomioidenkin, Bidenin ohjelma ja viesti Euroopalle transatlanttisen ja monenkeskisen yhteistyön puolesta on kuitenkin äärimmäisen voimakas. Samoin Euroopan myönteinen vastaus siihen.

Olennaista on tuon viestin takana olevat yhteiset intressit, teemat ja mahdollisuudet: ilmastoasioista ja puhtaasta taloudesta digitalisaatioon, ja Kiinasta Venäjään. Viime vuosina kovasti korostetun suurvaltapolitiikan ja -pelin paluun lomassa EU:lle ja sen pienemmillekin jäsenmaille on myös avautumassa uudenlaisia globaaleja mahdollisuuksia transatlanttisen kumppanuuden vahvistuessa esimerkiksi edellä mainituissa kysymyksissä. Bidenin tehtävä ei voisi tietenkään olla haastavampi, lähtien koronakriisin hoitamisesta ja USA:n sisäisen yhtenäisyyden vahvistamisesta Trumpin kauden jälkeen äärimmäisen heikossa lähtökohtatilanteessa. Kun kansainvälisessä yhteistyössä Trump tahrasi USA:n mainetta ja luotettavuutta, Bidenin voimakas yhteistyön viesti maailmalle, ml. heti ensi töikseen tehty paluu Pariisin ilmastosopimukseen ja Maailman terveysjärjestö WHO:hon, on iso lupaus muutoksesta.

Intensiivisen vaalisyksyn, -huuman ja vuodenvaihteen tapahtumien jälkeen atlantistinkin on toki hyvä nukkua muutaman yön yli, mutta ainakin se saa nukkua nyt yönsä rauhassa.

Bidenin virkaanastujaisten suurin tähti, runoilija Amanda Gorman sanoitti tilanteen ja tässä ylläkin kuvatut fiilikset kovin kauniisti runossaan. ”Let the globe, if nothing else, say this is true: That even as we grieved, we grew / That even as we hurt, we hoped / That even as we tired, we tried.”

Ylen Koivisto-sarja oli vuodenvaihteen ehdoton tv-tapaus. Tuli ahmittua se Areenasta nopeaan tahtiin. Hienoa työtä tekijätiimiltä käsikirjoituksesta toimittamiseen. Sarjan alkujaksot Koiviston varhaisvuosista ja yhteiskunnallisen ja poliittisen elämän alkuvaiheista tarjosivat tärkeää, mielenkiintoista ja tyylikkään koukuttavasti kuvattua kertausta ja taustoitusta Koiviston myöhemmälle uralle, saavutuksille ja panokselle Suomen sodanjälkeiseen kehitykseen. Myöhäisemmät vaiheet ovatkin jo omallekin ikäluokalleni tutumpia, ja aivan tuoreimmat hyvässä omassa muistissa omine niihin liittyvine muistikuvineen ja näkemyksineen.

Koiviston tarina on todellakin myös Suomen tarina sotavuosista EU-jäsenyyteen. Sarja avasi hyvin Koiviston määrätietoisuutta, ahkeruutta ja asioihin perehtymistä poliittisen uran rakentamisessa askel askeleelta omalla tyylillään, sekä sarjan päätösjakson sanoin, hänen kansanomaisuuden ja arvokkuuden poikkeuksellisella tavalla yhdistänyttä karismaansa. Koiviston edistämät parlamentarismin vahvistaminen, EU-jäsenyyden Suomelle nopein mahdollinen toteutuminen ja presidentin valtaoikeuksien vähentäminen ovat isoimman kokoluokan poliittisia saavutuksia.

Sarja kuvastaa hyvin myös suomalaisen politiikan ja yhteiskunnan presidenttikeskeisyyttä, jota Koivistokin osasi hyödyntää taitavasti loppuun asti. Tätä korostaa myös se, että sarja antaa turhan hallitsevan roolin ja äänen Koiviston läheisimmille tukijoille. Vielä eläkepäivinään vuonna 2012 Koivisto jopa harmitteli ominaiseen tyyliinsä, että presidentin valtaoikeuksien kaventamisessa on menty liiankin pitkälle. Samassa yhteydessä hän myös ennakoi presidentin roolin korostumista uudelleen yhteiskunnallisessa ajattelussa, jossa näyttää olleen oikeassa.

Itselleni henkilökohtaisin Koivisto-muisto ei liity kuitenkaan noihin Koiviston kiistattomiin ja merkittäviin saavutuksiin. 1990-luvun alun suuret kansainväliset murrokset – Neuvostoliiton hajoaminen, kylmän sodan päättyminen, Saksan yhdistyminen, Euroopan yhdentyminen, Baltian maiden itsenäistyminen – olivat luonnollisesti isoja asioita jo tuolloin kansainvälistä ja kotimaista politiikkaa aivan erityisellä nuoruuden innolla seuranneelle kuopiolaiselle lukiolaiselle. Niiden jälkeen tavoitellun opiskelualan ja urahaaveiden lukkoon lyöminen oli itsestään selvää.

Samalla tavoin kuin voi todeta Koiviston henkilökohtaisen panoksen olleen merkittävä Suomen siirtyessä uuteen poliittiseen aikakauteen Kekkosen ylipitkän valtakauden jälkeen – eli että kyseessä ei ollut vain vääjäämätön tapahtuma Kekkosen voimien ehtyessä, voi arvioida myös Koiviston toimintaa 1990-luvun alun murroksissa. Eli että poikkeuksellisessa, historiallisessa ja vaativassa kansainvälisessä tilanteessa Suomen ulkopolitiikkaa suvereenisti johtaneen presidentin henkilökohtaisella panoksella, osaamisella, tilannearvioilla ja pelisilmälläkin oli iso merkitys siinä, kuinka Suomi 1990-luvun alun muutoksiin, tässä tapauksessa erityisesti Baltian maiden uudelleenitsenäistymisprosessin vaiheisiin, reagoi.

Lähtökohtaoletus ei voi tässäkään olla, että vaihtoehtoja valitulle linjalle ei ollut, olipa presidenttinä/avainroolissa kuka tahansa. Koivistolla oli tuossa tilanteessa poikkeuksellinen historiallinen tilaisuus tehdä itsestään vielä huomattavasti suurempi valtiomies, saada sille ja Suomelle merkittävää, pitkälle kantavaa tunnustusta ja good williä ympäri maailmaa, erityisesti läheisimmissä naapurimaissa ja tärkeimmissä kumppanimaissa Ruotsissa ja Virossa ja muissa Pohjoismaissa ja Baltian maissa.

Koiviston tilannearvio oli tietenkin väärä, jonka hän myönsi myöhemmin itsekin. Erityisesti se tyyli, jolla Koivisto sen osoitti alkuvuoden 1991 ja Baltian maiden uudelleenitsenäistymisen kriittisimmissä vaiheissa, kun Vilnassa ja Riiassa vuodatettiin verta, korosti epäonnistumista. Jos Suomen jonkinasteinen varovaisuus olikin vielä ymmärrettävää kansainvälisestikin, ei ollut mitään syytä niihin todella tylyn kylmäkiskoisiin kannanottoihin, joissa Koivisto mm. syyllisti väkivaltaisuuksista liettualaisia radikaaleja ja suomalaista mediaa liian palstatilan antamisesta Baltian maiden tapahtumille.

Ymmärrettävästi nämä asiat muistettiin Baltian maissa hyvin pitkään. Ylen Koivisto-sarjassa nuo vaiheet käsitellään ja kuvataan Koiviston toimintaa myös kriittisesti arvioiden. Koiviston linjaa ymmärtävänä ja selittelevänä loppupäätelmänä Baltia-aihe kuitataan kuitenkin kevyesti toteamalla taustalla olleen Koiviston tiivis kirjeenvaihto George Bushin kanssa ja Bushin suositukset pysyä maltillisena Baltian maiden tukemisen suhteen Gorbatshovin aseman turvaamiseksi. Tämä on hyvä pointti, mutta ei poista tuon tilannearvion virheellisyyttä. Monet muut maat toimivat toisin. USA:n näkökulma, asema ja painotukset tilanteeseen liittyen olivat myös osin erilaiset kuin Suomen.

Toiseksi, Baltia-aihe kuitataan sarjassa Koiviston eduksi sillä, että vaikka Suomen ja Koiviston tuki Baltian maille oli aluksi julkisesti nihkeää, tuki Suomi Viroa merkittävästi kulissien takana ja kulttuuriyhteistyön nimissä. Sitä ei mainita, että niin tekivät monet muutkin maat, silti Baltian maita myös vahvasti julkisesti tukien. Asia vaivasi Suomen Viro-suhteita ja se muistettiin muuallakin aikansa, mutta aika on nyt tehnyt tehtävänsä. Koivisto nauttii arvostusta Virossakin, ja Koiviston toimintaa ja Suomen 90-luvun alun tilannetta myös ymmärretään.

Muistan hyvin olleeni tuohon aikaan erittäin tuohtunut Koiviston toiminnasta. Baltian tilanteen ja oman mielentilan asiaan liittyen ollessa kuumimmillaan, kirjoitin presidentille hänen Baltia-näkemyksiään ja -toimintaansa voimakkaasti kritisoivan kirjeenkin. Kirjeessä kritisoin mm. Koiviston kommentteja Vilnan verilöylyyn (joiden vaaran ja mahdollisuuden Koivisto ensin kielsi ja sen jälkeen paheksui median mässäilevän aiheella oikein värikuvia näyttäen) toteamalla, että kuvia näytetään, jotta Suomessakin varmasti tiedettäisiin, mitä Baltiassa tapahtuu. Ns. yön yli nukuttuani, jätin kirjeen kuitenkin lähettämättä. Näin jälkikäteen harmittaa, että ei tullut lähetettyä. Kirjeluonnos on kuitenkin edelleen tallessa. Koivisto olisi kenties siihen omaan tyyliinsä voinut myöhemmin vastakin, ja myös rauhoitella omaa vahvaa kansainvälispoliittista heräämistä kokenutta abiturienttia.

Joka tapauksessa, kiitos Yle erinomaisesta Koivisto-sarjasta. Ja em. erimielisyyksistäkin huolimatta, kiitos Manu.

Kuten ei varmasti moni muukaan, en ole voinut olla syksyn mittaan törmäämättä varsinkin Twitterissä MTV:n Ivan Puopolon kirjoituksiin ja niiden herättämään keskusteluun. Viime aikoina Puopolo on intoutunut kirjoittamaan ja somettamaan aktiivisesti sukupuolten välisistä eroista, feminismistä ja tasa-arvosta.

Tyyli on ollut samaan aikaan provosoiva ja tieteellistä lähestymistapaa korostava, mikä onkin monien kuumien puheenaiheiden osalta hyvin yleinen tyyli tämän päivän vastakkainasettelua hakevassa (some)keskusteluilmapiirissä. Mitään omaa erityiskompetenssia puheenaiheesta ei vaadita (eikä pidäkään vaatia), mutta usein tuntuu riittävän, että kaivaa esiin ja viittaa vain itselleen mieluisiin tutkimustuloksiin, kyseessä olevan ongelman laajammasta kontekstista ja mahdollisesta siihen liittyvästä vastakkaisesta tutkimusnäytöstä välittämättä. Myös maahanmuutto on yleinen teema tämän tyylilajin kirjoituksissa. Islam-tuntijoita näyttää olevan paljon ja eritasoisia.

Puopolon esiin nostamien em. aiheiden osalta en tietenkään ole itsekään millään tavalla tieteellisesti meritoitunut. Aiheen yleisen kiinnostavuuden ja merkittävyyden kautta sekä aivan jo pelkän koulupsykologian ja aiheesta käydyn julkisen keskustelun seuraamisen pohjalta rohkenen kuitenkin ottaa kantaa asian tieteelliseenkin näkökulmaan alla kuvatulla tasolla.

Kun näkyvältä alustalta ja asemasta käsin esittää näkemyksiään mihin tahansa poliittisestikin herkkään ja merkittävään yhteiskunnalliseen ongelmaan tai keskusteluaiheeseen tieteellistä lähestymistapaa ja tutkimustuloksia korostaen ja syyttää asiaan toisenlaisella kannalla olevia epätieteellisyydestä, kannattaa tehdä tutkimustuloksiin liittyvä taustatyö huolella. Kun kirjoittaa tieteellistä lähestymistapaa korostavan kolumnin sukupuolieroista, ei vaadittavan taustatyön osalta ole kyse aivan kevyimmästä aiheesta.

Viime viikolla Puopolo jatkoi po. aiheesta MTV uutisten verkkosivujen omalla kolumnipaikallaan. Jutussa nostetaan esille myös reilun vuoden takaisen Google-muistion laatijan ja sen takia potkut saaneen James Damoren tapaus. Sivuuttaessaan kolumnissaan täysin sosiaalisten ja kulttuuristen tekijöiden ja kasvatuksen merkityksen sukupuolierojen selittäjänä, Ivan Puopolo tulee myös politisoineeksi herkkää puheenaihetta siinä missä mitä ilmeisimmin symppaamansa Damorekin. Tämä on näkynyt selvästi kirjoituksen herättämän keskustelun puolesta-vastaan -asetelmissa. Maailmanlaajuistakin kohua herättäneessä muistiossaan James Damore väitti naisia olevan teknologia-aloilla miehiä vähemmän biologisista syistä. Damoresta tuli kohun myötä, suurelta osin tahtomattaan, myös amerikkalaisen alt-right -liikkeen sankari. Eräänlainen useful idiot, tuon käsitteen poliittisessa tarkoituksessa.

Eri tekijöiden merkitys sukupuolieroihin liittyen (nature vs. nurture) on aiheeseen liittyvillä relevanteilla tieteenaloilla pitkäaikaisen ja jatkuvan keskustelun aihe. Puopolo kuten Damorekin poimi kirjoitukseensa viittaukset ja linkit vain omaa kantaansa tukeviin tutkimustuloksiin. Monet Damoren siteeraamista tutkijoista (mutta ei varmastikaan Damorea ennen ja jälkeen muistion laatimisen innostanut Jordan Peterson) ovat myös kritisoineet tutkimustulostensa linkittämistä yksittäisen yrityksen henkilöstöpolitiikan tai sen työntekijöiden urakehityksen arviointiin. Googlekin kun palkkaa vain yksilöitä, ei tutkimuspopulaatioita.

Tähän loppuun vielä mielipide. Reagoidessaan muistioon potkuilla, Google teki ainoan oikean ratkaisun. Tämän näkemyksen jakoi myös USA:n työtuomioistuin asiaan liittyvässä muistiossaan.

Hallituksen kehysriihessä tehtiin myös mielenkiintoinen ja omalla hallinnonalallaan ja muutenkin kauaskantoinen päätös Pelson vankilan kohtalosta. Vastoin Rikosseuraamuslaitoksen esitystä, Pelson vankilaa ei suljetakaan, ja uutta Pelson ja Oulun vankilat korvaavaa Pohjois-Suomen vankilaa rakenneta Ouluun. Sen sijaan rakennetaan uudet tilat Oulun vankilalle ja myös Pelsolle uusi 120-150 -paikkainen vankila. Uusi suuri vankila siis Pelsolle, asukkaista ja kaikista palveluista jo kauan sitten lähes tyhjenneeseen kylään 90 kilometrin päähän Oulusta ja 25 kilometrin päähän 3000 asukkaan Vaalan kunnan kirkonkylästä.

Kaupungistuvassa Suomessa myös vangit tulevat enimmäkseen kaupungeista. Samoin vankeinhoitoon liittyvät muut yhteiskunnan toiminnot ja palvelut keskittyvät kaupunkeihin. Kaupungistuvassa Suomessa yhä tänäkin päivänä omaiset, poliisi, asianajajat ja henkilökunta matkustavat pitkiä matkoja päivittäin vanhan Suomen väestörakenteen ja vankeinhoidon tavoitteiden mukaisesti perustettuihin vanhoihin syrjäisiin vankiloihin sekä myös aluepoliittisin perustein kauas väestökeskittymistä rakennettuihin uudempiin vankiloihin – puhumattakaan vankikuljetuksista ja avolaitosten osalta vankien työ- tai opiskelupaikkoihin liittyvistä sijaintihaasteista.

Pelso-päätöstä voi siis pitää näiden realiteettien valossa hyvinkin erikoisena ja yllättävänä. Poliittisten realiteettien osalta taas ei lainkaan yllättävänä. Maakuntauudistus on kriittisessä vaiheessa, ja maakuntavaalit lähestyvät. Keskustan valta-asema Pohjois-Pohjanmaalla on hyvin tiedossa. Pelson vankila on Vaalan kunnan suurin työnantaja, vaikka suuri osa työntekijöistä tullee muualta kuin Vaalasta, hyvin kaukaakin.

Miksi minä, tamperelainen, reagoin asiaan oikein blogikirjoituksella? Ja eikö ole vain hyvä, että asiaan löytyi viimein ko. vankilapaikkakunnille tärkeä ja positiivinen ratkaisu yli kymmenen vuoden epävarmuuden jälkeen, ja Pohjois-Suomen kauan kaivatut ja tarvittavat vankeinhoidon investointipäätökset saatiin tehtyä? Maakuntauudistusta pidän tarpeellisena, mutta myös sitä, että sitä ei tehdä kaupungistumisen realiteeteilta ja ilmiselviltä hyödyiltä silmät ummistaen tai jopa niitä vastaan haraten. Pelso-päätös, vaikka ei maakuntauudistukseen liitykään, heijastelee valitettavasti tuollaistakin ajattelua. Minulla on case Pelsoon myös henkilökohtainen kytkös.

Vietin ison osan lapsuudestani 70-80 -luvuilla Pelsolla isäni toimiessa siellä vankilan apulaisjohtajana. Muistelen Pelsoa lämmöllä. Kylä oli vireä. Asuntomme naapurissa sijaitsi pankki, vastapäätä kauppa ja posti ja kivenheiton päässä koulu ja kirjasto. Löytyi myös hyvin hoidetut urheilukenttä, jääkiekkokaukalo, hiihtoladut ja urheiluhalli. Ouluun ja Kärppien peleihinkin päästiin. Kymmenen vuotta sitten kävin Pelsolla ensimmäistä kertaa lapsuusvuosieni jälkeen. Näky oli Suomen viime vuosikymmenien luonnollisen muutoksen ja kehityksen näkökulmasta ymmärrettävä ja odotettu, henkilökohtaisesta nostalgianäkökulmasta toki surullinenkin. Autioituneita taloja, ei palveluja, vain vankila – kaukana keskuksista ja logistisesti erittäin hankalasti sijaiten.

Pelsolta muutimme Ouluun isäni siirtyessä Oulun vankilan johtajaksi. Oulusta matka jatkui Kuopioon, jossa isäni toimi ensin pitkään Kuopion vankilan johtajana ja sen jälkeen Pohjois- ja Itä-Suomen rikosseuraamusalueen johtajana vastaten 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmen lopulla toteutetun suuren aluevankilauudistuksen johtamisesta omalla alueellaan. Suovankilakysymys oli luonnollisesti jo silloin vahvasti tapetilla, ja aluepolitiikka toi omat haasteensa uudistuksen toteuttamiselle. Eläkkeelle jäätyään isäni kirjoitti muistelmat, joissa käy läpi vankeinhoidon lähihistoriaa ja kehitysnäkymiä.

Viime viikon kehysriihiuutisten jälkeen tuli mieleeni, että isäni muistelmien vankilarakentamista ja -sijoittelua, Pelsoa sekä siihen rinnastuvaa kymmenen vuoden takaista Sukevan vankilan kyyttöjen geenipankkikysymystä koskevat kohdat on hyvä palautella mieleen hallituksen tuoretta Pelso-päätöstä arvioitaessa. Johtopäätökseksi nousee väkisinkin, että ainakin tässä tapauksessa ja vankeinhoitopolitiikan näkökulmasta aluepolitiikan voima näyttää edelleen ylivertaiselta laajempaan yhteiskunnalliseen kokonaisetuun ja kehitystrendeihin perustuvaan poliittiseen päätöksentekoon verrattuna.

Omasta kansalaisen ja jopa entisen pelsolaisen näkökulmastani kehysriihen Pelso-päätös vaikuttaa hyvin erikoiselta. Ohessa otteita isäni muistelmissaan esittämistä näkemyksistä, jotka antavat tälle arviolle tarkempia perusteita ja perspektiiviä. Vankeinhoito ja kaupungistuminen -näkökulman lisäksi herää kysymys, kuuluisiko geenipankeista huolehtimisen todellakin olla vankien tehtävä ja oikeusministeriön hallinnonalan budjetissa? Sukevan kyyttögate ratkesi lopulta tavalla, josta olisi voinut ottaa mallia myös Pelson tapauksessa. Kyytöt ovat nyt hyvässä, asiantuntevassa hoidossa, ja Sukevan vankilan maatilalle syntyi lopulta Suomen suurin maitotila, vanhaa vankilan maatilatoimintaa huomattavasti enemmän työllistävä Iskola Oy.

Nykyisestä tamperelaisesta ja pirkanmaalaisesta näkökulmastani poimin mukaan myös muistelmien kohdan, jossa perusteellaan sitä, miksi Kylmäkoskelle 90-luvulla perustettu vankila olisi pitänyt rakentaa Kylmäkosken sijaan Tampereelle.

————————————–

44 vuoden kakku: muutosjohtajan eväät / Heikki Kokkonen, minunkirjani.com, 2012:

”Sukevan ja Pelson vankiloiden lisäksi Suomeen on perustettu useita muitakin vankiloita soiden viljelysmaaksi kuivattamista varten. Näitä ovat Konnunsuo, Huittinen, Köyliö ja Karvia. Alkuun kaikki olivat varavankiloita, jotka piti lakkauttaa sen jälkeen kun ojitustyöt oli tehty….

…1970 luvulta alkaen on sekä Sukevalle että Pelsolle ollut lähes mahdoton saada erityishenkilökuntaa kuten lääkäriä, psykologia, sairaanhoitajia, sosiaalityöntekijöitä, erityisohjaajia jne. Syynä siihen on ollut molempien vankiloiden syrjäinen sijainti ja täysi mahdottomuus puolisoiden työllistymiseen. Näitä virkoja on ollut siitä lähtien pysyvästi täyttämättä.                                                                 

Syrjäinen sijainti ja pitkät etäisyydet vankien kotipaikkakunnille, sekä julkisen liikenteen puuttuminen vaikeuttaa vankien omaisten tapaamismatkoja vankilaan ja aiheuttaa heille monen perheen maksukykyyn nähden kohtuuttomia kustannuksia. Myös asianajajat ja poliisi matkustavat pitkiä matkoja neuvottelemaan päämiehen kanssa tai kuulustelemaan vankeja. Pelson vankilassa oltiin 1970-luvulla pitkiä aikoja ilman lääkäriä ja ainoatakaan sairaanhoitajaa. Lääkäri kävi pitämässä vastaanottoja noin 600 vangin vankilassa yhtenä iltana kerran viikossa…

…Savon ja Kainuun rajamailla sijaitseva Sukevan vankila on perustettu aikoinaan suonkuivatusta varten, mikä vastasi 1900-luvun alun vankeinhoitoideologiaa viedä vangit syrjäseudulle terveelliseen ja kovaan työhön sovittamaan tekemänsä rikokset. Soita kuivattiin pelloksi tuhansia hehtaareja kuokkimalla. Huomattava osa luovutettiin Karjalasta tulleille siirtolaisille sodan jälkeen, ja vankilalle jäi noin 1650 hehtaarin maatila, josta peltoa noin 500 hehtaaria. Nämä ns. suovankilat olivat suuria maatiloja, joita pidettiin mm. karjankasvatuksen ja hevosjalostuksen osalta mallitiloina.

Maatalouden murrosvuosina ja kaupunkilaistumisen aikana 1960-70 luvuilla huomattava osa vankilan pelloista metsitettiin, ja viljelyalaksi jäi Sukevalla noin 250 hehtaaria. Maatalous koneellistui ja maataloustöihin tottuneita vankeja alkoi olla entistä vähemmän. Iskolan maatila rapistui rahan puutteessa, eikä investointeihin ollut varaa. Onneksi näin kävi, koska sinällään hyvin terapeuttiset eläintenhoitotyöt eivät vastaa tämän ajan vankeinhoidon tavoitteisiin suhteessa kustannuksiin…

…Aika oli muutenkin ajanut ohi aikoinaan hyvinkin merkittävän maataloustehtävän vankeinhoidossa.  Suovankilat, kuten Sukevan Iskola ja Pelson vankila ovat kaukana sieltä mistä vangit tulevat, eivätkä tämän ajan moniongelmaiset ja päihderiippuvaiset vangit kuntoutuessaankaan sijoitu maatalouden ammatteihin. Maatalouden työpaikat ovat vähenemässä eikä nykyaikaiseen maatalouteen saada oppia vankiloissa.

1980-luvulla herättiin pelastamaan sukupuuttoon kuolemassa oleva Suomen alkuperäiskarja. Itäsuomalainen rotu eli kyytöt olivat suurimassa vaarassa. Vankiloiden maatilat, mm. Pelso ja Sukevan Iskola olivat sen ajan näkemyksen mukaan oivallinen sijoituspaikka arvokkaan maatiaiskarjan geenipankin säilyttämiseen.

Ihmetellä voi, miksi kyyttöjä, Länsi-Suomen karjaa ja lapinlehmiä ei tuolloin sijoitettu maatalousministeriön alaisille tutkimusasemille, joita on eri puolilla Suomea tai maatalousoppilaitosten tiloille. Vankeinhoidon ydintehtäviin ei tuolloinkaan kuulunut geenipankin ylläpito, josta aiheutui tappiollinen ja vajaatuottoinen karjatalous. Arvokasta kansallista toimintaa sinällään, mutta yhteen paikkaan keskitettynä myös erittäin riskialtista mm. tulipalo- tai tautivaaran vuoksi…

…2000-luvulla kävi selväksi, että vankeinhoitolaitoksen toiminnan ja talouden uudelleen järjestelyssä ei ole sijaa maatilojen suurille investoinneille eikä eläinten geenipankkien ylläpitämiselle. Iskolan avovankilaosaston ja maatilan lakkauttamista edeltävien yt-neuvottelujen käynnistäminen vuoden 2006 alussa aiheutti uskomattoman suuren vastustuksen…

…Kysyimme koko ajan, miksi maatiaiskarjaa, elävää geenipankkia ei suostuta sijoittamaan tyhjilleen jätettyihin Jokioisten tutkimusaseman navettoihin, minne ne luontevasti kuuluisivat. Vastaus oli että ei ole rahaa, ikään kuin sitä olisi yllin kyllin vankeinhoitolaitoksella…Kysyimme, olisivatko maatalousoppilaitosten tilat sopiva sijoituspaikka kyytöille, jolloin ne olisivat motivoituneiden ja ammattitaitoisten hoitajien käsissä ja myös yleisön nähtävinä…

…Lopulta kyytöt sijoitettiin Seppälän maatalousoppilaitokseen Kajaaniin ja Ahlmanin maatalousoppilaitokseen Tampereelle. Kauniit ja viisaat kyytöt ovat nyt ihmisten ilmoilla kaikkien ihasteltavina.

.. Nyt on kaikkien tiedossa, että Iskolan maatilan lakkauttaminen on monella tapaa menestystarina. Iskolan henkilökunnasta ei ketään irtisanottu, vaan kaikki siirtyivät työhön parin kilometrin päässä olevalle Sukevan vankilan päälaitokselle. Ympäristö ei ränsistynyt eivätkä pellot pusikoituneet maalattujen uhkakuvien mukaisesti. Senaatti-kiinteistöt myi Iskolan maatilan noin 40 tarjoajan joukosta neljän viljelijäperheen perustamalle Iskola Oy:lle, joka rakensi uuden, Suomen suurimman noin 500-600 lehmän navetan. Iskolan oston jälkeen tällä osakeyhtiöllä on peltoa yhteensä noin 750 hehtaaria. Sonkajärven maidontuotanto kasvaa noin 30-40 %, useilla miljoonilla kiloilla vuodessa. Iskola Oy työllistää suoraan ja välillisesti useita ihmisiä ja tuo hyvinvointia Ylä-Savolle konsanaan enemmän kuin vankeinhoitolaitoksen maatilana. Itä-Suomen aluevankila jälleenvuokrasi uusille omistajille laidunmaata 144 hehtaaria, myi heille tilatuotanto- ja kesannointioikeuksia 209 hehtaarille ja maitokiintiöitä 605 000 maitolitralle.

Iskolan uuden tulemisen aikoina myös MTK:n puheenjohtaja totesi, että näin suuret maakaupat tukevat mitä suurimmassa määrin maatalouselinkeinoa näillä alueilla ja hän myös totesi, että näin suuria peltoaloja on Suomessa harvoin myytävänä. Iskolan maatilalle suunnitellun 10 miljoonan euron investointiin vankeinhoitolaitoksella ei olisi ollut mitään mahdollisuutta…

…Kyytöt ovat nyt oikeissa paikoissa ja turvassa. Kyyttökeskustelun kiivaimmassa vaiheessa sain oikeusministeri Leena Luhtaselta viestin, että minun pitää seuraavan kahden tunnin aikana laatia tiedote omissa nimissäni, että kyytöt ovat turvassa. Suomen tietotoimiston välittämänä tiedote levitettiin otsakkeella ”Kyytöt ovat turvassa ”.

——–

”Lähes kaikki parin viimeisen vuosikymmenen aikana rakennetut vankilat sijaitsevat väärillä paikkakunnilla. Vankeinhoidon tarpeet eivät ole olleet perusteina paikkakuntaa valittaessa vaan pelkästään aluepolitiikka. On perusteltua kysyä, olisiko hanke jäänyt toteutumatta, jos aluepoliittisin perustein valittuun paikkakuntaan ei olisi suostuttu. Asia olisi mutkistunut, mutta enpä usko että yksikään hanke olisi jäänyt toteutumatta. Olisi pitänyt olla määrätietoisempi ja hieman tiukempi…

…Viialassa lopetti toimintansa suuri teollisuuslaitos, ja aluepolitiikkaan kuului, että sinne piti saada uusia työpaikkoja tilalle. Hämeestä puuttui tutkintavankila, ja Tampereen seutu on suomalaisittain väestörikasta aluetta ja suurimpia kasvukeskuksia, joten vankilan rakentaminen alueelle oli perusteltua.

…Kylmäkosken vankilan kohdalla toistuu samat haitat ja kustannukset kuin (Pyhäselän vankilan) kohdalla, nyt vain matkaltaan kaksinkertaisena ja volyymiltaan vielä suurempana. Vankien käräjät ovat enimmäkseen Tampereella, ja vaikka nykyään voidaan vangitsemisoikeudenkäynnissä käyttää videotekniikkaa, niin 100 kilometrin mittaiset käräjämatkat ovat arkipäivää. Sama matka on asianajajilla ja poliisilla ja ennen kaikkea useimmiten vähävaraisilla vankien omaisilla, kun he käyvät tapaamassa vankeja Kylmäkoskella. Kylmäkosken vankila on metsässä, vankien siviilityöpaikat ovat muualla samoin opiskelupaikat, todennäköisesti Tampereella.

Ruotsissa ja Norjassa tutkintavankilat ovat keskellä kaupunkia, jopa samassa rakennuksessa poliisin ja käräjäsalin kanssa, kuten Suomessakin vanhat tutkintavankilat. Miksi Suomessa nykyaikana rakennettiin uusi tutkintavankila korpeen, joksi Kylmäkosken vankilan sijaintia voi vankeinhoidon näkökulmasta kutsua?”

———–

Turun poliisi ja uhreja auttaneet sivulliset parempia innoittajia kuin Orban, Putin tai Trump

Viime viikko toi taas ikävän tutuksi tulleita uutisia. Ensin Barcelonasta monille tutulta La Ramblalta ja heti perään rakkaasta Turusta. Keskustelu terrorismin syistä ja sen torjuntakeinoista on ollut pinnalla Suomessakin jo pitkään. Turun tapaus tuo väistämättä eteen uuden tilanteen, joka testaa uudella tavalla suomalaisen kyvyn vastata monisyiseen ongelmaan ja vakavaan uhkaan. Aktiivinen keskustelu on luonnollisista ja hyväksi. Toimenpide-ehdotuksia ja mielipiteitä riittää. Ensimmäisten päivien reaktioiden ja keskustelun perusteella moni asia yhdistää ja herättää luottamusta tulevaan, moni taas antaa syitä yhä suurempaan huoleen. Tässä omia ajatuksiani niiden suhteen.

Barcelonan iskua oli suunniteltu pitkään ja tapahtunutta vielä huomattavasti tuhoisammaksi. Turun iskun tutkinta on vasta alussa, mutta myös se vaikuttaa juuri sellaiselta, joita Euroopassa on parin viime vuoden aikana totuttu näkemään ääriliikkeiden jouduttua yhä ahtaammalle terrorismin ja ääriliikkeiden vastaisen taistelun voimistuttua: helposti toteutettava ja vaikeasti estettävä isku autolla tai veitsellä. Kaiken kaikkiaan Euroopassa tapahtuvan terrorismin taustalla olevat syyt ovat moninaiset. Varmaa on vain se, että EU:lta yhdessä ja jäsenmailta erikseen vaaditaan yhä suurempia panostuksia niiden ratkaisemiseksi sekä Euroopassa että sen lähialueilla.

Suomessakin tapahtuvaa terrori-iskua on pidetty yhä todennäköisempänä jo pitkään, ja viimeksi kesäkuussa Supo nosti terrorismia koskevaa uhka-arviotaan. Jos Turun tapauksen taustalta paljastuu kansainvälisiä yhteyksiä, ja muutenkin, yhden varmuudella hyödyllisen toimenpiteen – uuden tiedustelulainsäädännön – kiireellisyydestä ei pitäisi olla enää epäselvyyttä kenellekään. Tiedustelun ja siihen liittyvän kansainvälisen yhteistyön merkityksen iskujen ennaltaehkäisyn ja estämisen kannalta ymmärtää maallikkokin. Niihin voidaan panostaa myös yksilön vapaudet ja oikeudet turvaavalla tavalla. Pommi-iskujen väheneminen kertoo tiedustelun onnistumisesta.

Poliisin kunnioitusta herättävä toiminta Turussa niin tekijän kiinniottamisessa kuin maltillisessa tiedottamisessakin taas antoi konkreettisen malliesimerkin siitä, kuinka turvallisuuden tunnetta ja luottamuksen ilmapiiriä vahvistetaan viranomaistoiminnan kautta parhaalla mahdollisella tavalla. Kun tähän lisätään sivullisten sankariteot, aidon yhteisöllinen surutyö ja toisista välittämisen ilmapiiri, Turun synkästä perjantaista löytyy arvokkaita elementtejä, jotka auttavat iskun yhteisessä jälkihoidossa ja terroristien tavoitteleman psykologisen vaikuttamisen – pelon ja vastakkainasettelun lisäämisen – torjumisessa. Se, että juuri maahanmuuttajataustaiset auttoivat uhreja ja vastustivat iskun tekijää, on oikeasti tärkeä signaali, ja sitä on ollut syytäkin korostaa.

Kuten aina terroriuutisten jälkeen, pelko on luonnollisesti keskeinen teema myös Turun ja Barcelonan iskuista ja niihin reagoimisesta käytävässä keskustelussa. Samoin se, että terrorismista keskustelu on tiukasti kiinni maahanmuuttokeskustelun asetelmissa, joissa Suomessa valitettavan vakiintuneen käsityksen mukaan puhutaan kahdesta ääripäästä ja niiden väliin jäävistä tarkemmin määrittelemättömistä ns. tolkun ihmisistä. Charlottesvillen tapahtumien jälkeen monella tapaa oikeasti jakautuneessa USA:ssa käytiin juuri oma ääripääkeskustelu, jossa koko muu poliittinen johto (”cross the aisle”), media ja mielipidevaikuttajat sanoutuivat tiukasti irti Trumpin ja alt-right- liikkeen ”both sides” -ääripäänarratiivista. Suomessakaan rasismin vastustamista ja ihmisoikeuksien puolustamista yleisen eurooppalaisen humanismin hengessä ei soisi kutsuttavan ääripääksi.

Suomalaisista maahanmuuttokeskusteluasetelmista kumpuaa myös pelon käsittely Turun jälkeen. Maahanmuuttokriitikkojen näkemyksissä korostuu, että pelolle voidaan/pitää antaa valta. Monet tuovat esille myös vihan. Esimerkiksi perussuomalaisten tulevan presidenttiehdokkaan Laura Huhtasaaren mukaan se on ”terve reaktio, joka ohjaa ihmisiä suojautumaan uhka- ja vaaratilanteilta”. Pelon ja vihan kautta, miksi ihmeessä? Luonnollinen pelko ja toistuvien isku-uutisten tuoma valppaus on hyväksi, mutta miksi pelolle pitäisi antaa valta tai sille antautua? Terroristien tavoitteena on juuri pelon, vihan, sekasorron ja vastakkaisasettelun lietsominen. Miksi alistua siihen?

Mitä oikeasti vaaditaan, kun korostetaan pelkoa ja halutaan antaa sille valta? Tai kun aivan tavallisissa kansalaiskeskusteluissa eri foorumeilla vaaditaan ”tosiasioiden tunnustamista”, ”hyssyttelen lopettamista”, ”vihdoinkin tekoja puheiden sijaan”, leimataan väestönosaa ja uskontoa ja kannatetaan jopa oman käden oikeuteen turvautumista ja suojeluskuntien perustamista? Tai kun ilkutaan vahingoniloisesti ”unelmahötön kannattajien saaneen, mitä tilasivat”? Millä tavalla näiden vaatimusten tulisi näkyä muutoksena johonkin aiempaan ja maahanmuuttokriitikkojen vastustamaan Suomen jo nyt melkoisen tiukkaan maahanmuutto- ja pakolaispolitiikkaan? Suurin osa tyytyy epäsuoriin vihjailuihin ja jättää tarkemmat toimenpidesuositukset antamatta, mutta hyvin spesifejäkin ehdotuksia satelee. Perussuomalaisten mukaan muutosten tulisi näkyä kielteisten turvapaikkapäätösten saaneiden sulkemisena palautuskeskuksiin, rajatarkastusten käyttöönottona ja uusien turvapaikanhakijoiden käännyttämisenä rajalta. Monet toivovat esimerkin ottamista Unkarista ja Viktor Orbanista, monet myös Venäjältä ja Putinista. Trumpin maahanmuuttolinjauksia ihaillaan.

Eli ihmisoikeuksia, kansalaisvapauksia sekä demokratian ja oikeusvaltion perusperiaatteita polkevalla lainsäädännöllä, hybridi- ja informaatiovaikuttamisella valeuutisineen ja rasistisella populismilla, jopa muureilla ja raja-aidoilla? Näillä keinoilla ja autoritaarisilla esikuvilla siis ratkaisemaan esimerkiksi Välimeren humanitaarista kriisiä, jossa vuonna 2016 Välimeren yli saapui Eurooppaan yli 362 000 pakolaista, ja joka on vaatinut pelkästään tänä vuonna jo yli 2400 uhria. Tällä hetkellä Italia kantaa lähes yksin vastuun, joka on Euroopan yhteinen. Maltillisimmillaankin ja yleisesti korostetaan tarkasti valikoitua työperäistä maahanmuuttoa. Vetovoimatekijät eivät ole sen suhteen vahvimmillaan, jos samalla ollaan valmiita heittämään romukoppaan avoimen ja suvaitsevaisen yhteiskunnan peruspilarit, ihmisoikeudet ja eurooppalainen solidaarisuus.

Viranomaistoiminnan lisäksi monet suomalaiset asiantuntijat ansaitsevat ison kiitoksen Turun tapauksen analyyseistään. Leena Malkki taustoittaa tapahtumia maltillisesti ja asiantuntevasti ja antaa vankan tutkimusnäytön kautta eväitä ja perspektiiviä pelon käsittelyyn ja viranomaisiin ja poliitikkoihin kohdistuviin odotuksiin. Marokon tilannetta taustoitetaan arvokkaalla tavalla, kuten Maria Pakkala Ylen jutussa tai HS vastaavassa artikkelissaan. Tieto on tässäkin asiassa paras lääke epävarmuutta ja pelkoa vastaan. Kuten Leena Malkki toteaa, on silti kohtuutonta vaatia, etteivät terroriteot saisi pelottaa. ”Iskun todistajaksi tai kohteeksi joutuminen tai sen täpärästi välttäminen ovat ravistelevia kokemuksia… Terrorismi aiheuttaa pelkoa myös niissä, jotka ovat kaukana iskun kohteesta ja joita isku ei kosketa suoraan – vaikuttavathan teot sattumanvaraisilta ja luovat siten turvattoman olon.”

Selvisin perheeni kanssa Nizzan iskusta vain hyvin täpärästi, ja muutama kuukausi sitä aiemmin tapahtuneet Brysselin iskutkin liippasivat läheltä. Vuoden takaiset kauhun minuutit Nizzan rantabulevardilla jättivät jäljen, luonnollisen pelonkin. Samalla kasvoi tiedonhalu, ja usko avoimeen ja suvaitsevaiseen yhteiskuntaan vain vahvistui.

Paras tapa kunnioittaa Turun iskun uhreja, tukea heidän läheisiään ja vastata terrorismiin on keskittyä Turun tapauksen esille nostamiin toivoa ja luottamusta herättäviin tekijöihin, panostaa kaikin käytettävissä olevin keinoin ja yhä tiiviimmällä kansainvälisellä yhteistyöllä terrorismin ennaltaehkäisyyn ja torjuntaan ja maahanmuuttajien integrointiin ja olla leimaamatta kokonaisia väestöryhmiä yksilöiden takia. Rasismia sekä pelon, vastakkainasettelun ja jopa vihan lietsomista on syytä vastustaa aiempaa ponnekkaammin ja yhä laajemmalla rintamalla. Vanhaa hyvää suomalaista sanaa käyttäen, pidän itseäni ihan tolkkuna ihmisenä näitä kannattaessani.

Yrittäjyyden ja yritysmyönteisen toimintaympäristön edistäminen ovat elinvoimakaupungin avaintehtäviä. Kaupunki voi edistää niitä monin eri tavoin, talouden ja teknologian trendeihin sekä elinkeinorakenteen ja työelämän muutoksiin ketterästi ja innovatiivisesti reagoiden. Tampereella käynnissä olevan rakennemuutoksen hallinta, korkea työttömyys sekä kaupungin nopeaan kasvuun liittyvät kaupunkikehittämisen tarpeet korostavat kaupunkivetoista yrittäjyyden edistämistä ja innovatiivisen, yrityksiä tarkalla korvalla kuuntelevan elinvoimapolitiikan merkitystä.

Älykkään kaupungin digitaalisten ja muiden palveluiden ja käytettävyydeltään huippuluokkaa olevan kaupunkiympäristön rakentamiseen tarvitaan monenlaisia yrityskumppaneita: paikallisista kasvavista it-yrityksistä ja startupeista cleantech- ja kiertotalouden sekä hyvinvointiteknologia- ja palveluyrityksiin sekä yksinyrittäjistä ja osuuskunnista tänne houkuteltaviin globaaleihin teknologiayrityksiin.

Tampere on edelläkävijä innovatiivisten hankintojen edistämisessä ja pilotoinnissa. Innovatiiviset hankinnat ovat älykkään, elinvoimaisen kaupungin keskeisiä työkaluja. Niiden osalta avainasemassa ovat yhteiskehittäminen yritysten ja kaupunkilaisten kanssa ja se, että hankitaan tuloksia ja innovatiivisia ratkaisuja ongelmiin, eikä keskitytä hankinnoissa vain riskien hallintaan ja varman päälle pelaamiseen etukäteen määriteltyine haettavine ratkaisuineen. Tampereen kokoisen kaupungin hankinnoilla on merkittävä rooli paikallisen elinkeinoelämän katalysaattorina – uusien työpaikkojen ja innovaatioiden lähteenä. Tampereen kaupungin hankintaprosesseja tulee myös edelleen avata ja kehittää niin, että pienilläkin yrityksillä ja yhteisöillä on nykyistä paremmat mahdollisuudet pärjätä tarjouskilpailuissa ja osallistua kuntapalveluiden kehittämiseen ja tuottamiseen.

Tampere on uudistuvan teollisuuden ja viennin keskus. Kansainvälisesti aktiivinen elinvoimakaupunki voi tehdä paljon valmistavan teollisuuden yritysten kasvun ja viennin tukemiseksi. Se voi houkutella osaavaa työvoimaa ja edistää vientiä kansainvälisen kaupunkiyhteistyön ja kaupunkimarkkinoinnin kautta, tehdä tiivistä yliopistoyhteistyötä Tampere3-tavoitteita tukien, kehittää Tampere-Pirkkalan lentoyhteyksiä ja toteuttaa aktiivista, kokeilevaa ja yrityslähtöistä innovaatiopolitiikkaa.

Tampereen kaupungin tulee olla myös sisäisen yrittäjyyden kärkikaupunki. Kaupunkiorganisaatio, jossa työntekijöitä kannustetaan innovointiin, kokeiluihin ja yhteistyöhön kaupunkilaisten, yritysten, oppilaitosten ja yhteisöjen kanssa. Kouluilla on myös suuri rooli yrittäjyyden edistämisessä. Yrittäjäkasvatusta, työelämäyhteyksiä sekä itse tekemistä, omien ideoiden jakamista ja kokeilukulttuuria, koulujen MakerSpaceineen, tulee vahvistaa edelleen perus- ja toisen asteen opetuksessa.

Kaupungin tilojen (esim. koulujen) ja muiden vajaakäytöllä olevien tilojen hyödyntämisellä alkavien yritysten hyväksi on merkittäviä kaupunkiympäristön elinvoimaisuutta ja viihtyisyyttä lisääviä vaikutuksia. Tampereella tulee luoda tälle oma toiminta/palvelukonsepti digitaalisine varauspalveluineen. Annetaan myös Tampereen lukuisten luovien alojen yritysten ja yhteisöjen ”ottaa tiloja haltuun” ja nostaa vaajakäytöllä olevat kaupunkitilat, ns. urbaanit kesannot, uuteen kukoistukseen ja kaupungin vetovoimatekijöiksi.

Jakamistalouteen ja urbaaniin digitaaliseen talouteen liittyviä ja muita uudenlaisia yritystoiminnan muotoja voidaan edistää myös kaupunkikehityshankkeiden yhteydessä: lähiö- ja mediaosuuskuntia Tesomalla ja Mediapoliksen ympärillä, kierto- ja jakamistalouden yrityksille mahdollisuuksia Hiedanrannan väliaikaisen käytön yhteydessä.

Kaupungit käyvät kovenevaa kansainvälistä kilpailua siitä, kuinka houkuttelevan toimintaympäristön ne tarjoavat startupeille. Tässä kisassa rima on korkealla niin koko digitaalisen talouden ekosysteemin kuin vireän kaupunkikulttuurin ja viihtyisän kaupunkiympäristönkin osalta. Lontoo, Amsterdam ja Berliini edustavat Euroopan kärkeä, Tukholma, Kööpenhamina ja Helsinki ovat myös mukana kärkijoukoissa. Tampereeltakin löytyvät vahvat kansainvälisen tason startup-hubin elementit. Vireän campus townin imago ja suuri opiskelijapopulaatio, Nokia-pohjainen it-yrityspohja, dynaamiset innovaatioalustat Uusi Tehdas Demoloineen, Kampusareena ja Mediapolis. Tähän päälle vielä tehdas- ja kulttuurikaupungin monimuotoinen tapahtuma- ja kulttuuripöhinä ja karheuskin. Näihin kannattaa satsata Tampereella. Samoin kuin julkiseen ja kevyeen liikenteeseen ja keskustan käveltävyyteen, joiden osalta kyse on mitä suurimmassa määrin elinvoimasta – yhä parempien edellytysten luomisesta urbaanille yritystoiminnalle.

Älykkäässä ja kestävässä elinvoimakaupungissa ympäristö- ja luontoarvoja ja taloudellisia arvoja ei aseteta vastakkain. Puhdas ympäristö ja luonto, ilmastonmuutosta vastaan taistelu ja vähähiilisyys ovat vetovoimatekijöitä ja innovaatiopolitiikan suuria teemoja, haasteita ja trendejä. Niistä nousevat myös Tampereelle tärkeät tulevaisuuden alat, cleantech ja bio-ja kiertotalous.

Kuntavaalien varsinainen äänestyspäivä on jo aivan ovella. Tamperelainen, mitä jos äänestäisit minua, liberaalia viherporvaria, elinvoimakaupungin asiantuntijaa, jolla on parinkymmenen vuoden kokemus, osaamista, verkostoja ja uusia ajatuksia vetovoimaisen, kestävän ja kansainvälisen Tampereen tekemisestä.

Tästä klikkaamalla löytyy tarkempia perusteluja sille, miksi äänestyslippuun kannattaa kirjoittaa numero 536. Alex on samoilla linjoilla.

Hämeenkatu ja yksityisautoilu tuntuu olevan ikuisuuskysymys tamperelaisessa julkisessa keskustelussa ja kuntapolitiikassa. Keskustelu aiheesta ryöpsähti jälleen liikkeelle, paradoksaalista kyllä, välittömästi Rantatunnelin valmistumisen jälkeen. Tunnelin, joka on uusin tamperelainen investointi, jolla sujuvoitetaan kaupunkiliikennettä maantieteeltään haasteellisessa ja nopeasti kasvavassa kaupungissa. Viime vuosina Tampereen seudulla on satsattu paljon liikenneinfraan, ja hyvä niin. Investoinnit ovat olleet tarpeen nopeasti kasvavalla kaupunkiseudulla. Läntinen ohitustie valmistui 2009 ja on siitä lähtien sujuvoittanut merkittävästi kaupunkiseudun liikennettä. Euroopan parhaaksi uudeksi pysäköintilaitokseksi vuonna 2013 valittu jättimäinen mutta vajaakäytöllä oleva Hämpin parkki on tehnyt itäisessä keskustassa henkilöautolla asioimisesta mukavan vaivatonta. Seuraavana yksityisautopainotteisena kaupunkikehityshankkeena on myös lähdössä liikkeelle läntisen keskustan Kunkun parkki – kenties vahva ehdokas Euroopan parhaaksi pysäköintitaloksi sekin aikanaan valmistuttuaan.

Myös joukko- ja kevyen liikenteen kehittäminen on päässyt hyvään vauhtiin. Ratikka on Tampereen maantieteellä ja kasvunäkymillä ihanteellinen kaupunkiliikenneratkaisu. Kaupungilla on myös vahvaa tahtotilaa ja suunnitelmia kävelykeskustan, kaupunkipyöräilyn ja tulevaisuuden älykkäiden liikenneratkaisujen kehittämiseksi. Hämeenkadun, yhden Suomen urbaaneimman pääkadun, päätöksenteon ihmeellisestä poukkoilusta huolimatta lopulta onnistunut elävöittämiskokeilu teki Hämeenkadusta hetkeksi edes osittain eurooppalaiselta näyttävän ja tuntuvan kadunpätkän. Nyt Hämeenkadun itäpäässä alkaa uusi väliaikaisvaihe, ja katu rakennetaan uudelleen. Samalla Hämeenkatu muuttuu jälleen pienois-Nevski prospektiksi, Pietarin ahdistavan autobaana-pääkadun pikkuserkuksi. Keskustan vetovoiman ja viihtyisyyden kannalta otetaan iso askel taaksepäin.

Tämän hetken Hämeenkatuun liittyvään ja tunneli/ruuhka/kuntavaali -ladattuun keskusteluun ei olisi varmaankaan edes syydä tarttua otsikon mukaisella kannanotolla, kun Tampereen pitkän tähtäimen hyväksytyt suunnitelmat Hämeenkadun ja koko keskustan liikennejärjestelyiden osalta ovat joukkoliikenne- ja kävelykatupainotteisia. Keskustelun ja sen historian perusteella kyse on kuitenkin paljon vahvemmasta autolobbauksesta ja näkemyseroista eikä vain yksittäisestä Hämeenkadun kokeilusta tai tilapäisestä tunneli/ruuhkapopulismista.

On tietenkin äärimmäisen tärkeää, että useiden samaan aikaan käynnissä olevien isojen kaupunkikehityshankkeiden vuoksi keskustan liikennejärjestelyihin löytyy joustavuutta ja väliaikaisratkaisuja, ennen kaikkea keskustan yritystoiminnan näkökulmasta. Hämeenkadun avaaminen henkilöautoille ei kuitenkaan ole ratkaisu edes keskustan tilapäisiin ruuhkiin, kuten kaupunginhallituskin arvioi joulukuussa asiaa käsitellessään.

Kaikkialla kehittyneissä maissa kaupunkiliikenne muuttuu yhä vähemmän henkilöautopainotteiseksi. Kehitys tähän suuntaan on nopeaa, ja jopa autottomia keskustoja suunnitellaan ympäri Eurooppaa. Kyse ei ole mistään väliaikaisesta vihertrendistä vaan jo pitkään jatkuneesta megatrendistä. Yleisesti asia ei edes ole enää mikään kiistanaihe kehittyneissä maissa. Auton aikakausi sellaisena, kun se on opittu tuntemaan, on päättymässä – ja myös autoteollisuus on alkanut sen tunnustaa. Johtavat automerkit panostavat yhä enemmän uudenlaisiin autoilukonsepteihin kuten sähkö- ja robottiautoihin ja yhteiskäyttöautopalveluihin. Liikenne palveluna -konseptit yleistyvät, ja autoista tulee osa esineiden internetiä. Samalla yhä pienempi osa nuorista hankkii ajokortin.

Yhtälö on melkoisen yksinkertainen kasvavien kaupunkien ratkoessa ruuhkaongelmiaan: henkilöautot, jotka makaavat suurimman osan ajasta käyttämättöminä, voisivat osana yhteiskäyttöautopalvelua tai Uber-takseina palvella kymmeniä ihmisiä 1-4 ihmisen sijaan. Uberia vastaan taistelu on ajanhukkaa. Kaupunkikeskustoja tiivistetään kaikkialla, ja lyhyet etäisyydet, hyvä julkinen liikenne, puhdas ympäristö ja ”walkability” ovat niiden elinvoimaisuuden ja houkuttelevuuden keskeisiä mittareita. Tampere keskisuurena ja nopeasti kasvavana eurooppalaisena kaupunkina ja osaamiskeskittymänä on vahvasti mukana tässä kaupunkien välisessä kilpailussa. Tätä korostaa Tampereen elinkeinopoliittinen ja kaupunkikehittämisen kärkitavoite tulla globaalisti tunnetuksi kestävän kehityksen älykaupungiksi. Tavoite on erinomainen, ja Tampereella on hyvät mahdollisuudet, osaamispohja ja näkymät sen toteuttamiselle.

Keskustan viihtyisyys, elinvoima sekä julkinen ja kevyt liikenne eivät ole kansainvälisessä kilpailussa osaajista ja yrityksistä lainkaan vähämerkityksisimmästä päästä vetovoimatekijöitä. Aihepiirin tutkimustieto Yhdysvalloista ja Euroopasta kertoo melkoisen yhdenmukaista kieltä siitä, että panostukset julkiseen ja kevyeen liikenteeseen ja keskustojen ”walkabilityyn” tietävät hyvää keskustojen yritystoiminnan, viihtyisyyden ja sosiaalisen tasapainon kannalta. On syytä korostaa, että kyse on mitä suurimmassa määrin elinvoimasta – yhä parempien edellytysten luomisesta yritystoiminnalle kaupunkikeskustoissa.

Kansallisesti Tampereen vertailukohtana ja kilpakumppanina on ainoastaan Helsinki. Suomi on kaupungistumisessa jopa vuosikymmeniä jäljessä suurta osaa muuta Länsi-Eurooppaa, ja meillä kaupungeissa tasapainoillaan edelleen vuosikymmenten takaisen autokeskeisyyden ja tämän päivän kevyt- ja joukkoliikennepainotteisuuden välillä. Tamperelainen Hämeenkatu-keskustelu on tästä hyvä esimerkki. Helsingillä on kunnianhimoisia suunnitelmia yhä vähemmän henkilöautopainotteisen ja yhä enemmän kävelypainotteisen kaupungin kehittämiseksi, ja Helsinki on saanut niiden osalta runsaasti kansainvälistä huomiota. Tampereella ei ole varaa antaa Helsingille tippaakaan tasoitusta tai etumatkaa kaupunkiympäristön ja -liikenteen kehittämisessä.

Tampereella on erinomaisia suunnitelmia ja jo käynnissä tai käynnistymässä olevia isoja investointeja ja kaupunkikehityshankkeita, joilla voidaan erottua myös globaalissa kilpailussa. Kilpailuasetelmia ei kannata heikentää jumittautumalla autokeskusteluun. Suomen johtaviin kaupunkikehitysvisionääreihin kuuluva Juha Kostiainen totesi tamperelaisen ratikkakeskustelun yhteydessä aivan oikein, että joukkoliikenneratkaisussa avainasia on saada myös miehet joukkoliikenteen käyttäjiksi, ja että tamperelainen itseään kunnioittava työssäkäyvä mies ei vaan tunnu käyttävän bussia. Onneksi trendit ovat muuttumassa.

Suomessakaan ei ole ollut ylitarjontaa kärkipoliitikoista, joiden erityisvahvuuksiin kuuluu oikeasti kovan luokan kansainvälinen ja Eurooppa/EU-osaaminen. Sellainen osaaminen, johon yhdistyy kyky hahmottaa suomalaista politiikkaa, yhteiskuntaa ja taloutta laajasti osana eurooppalaista viitekehystä, EU-politiikkaa ja kansainvälistä talousjärjestelmää sekä aito positiivinen, ratkaisu- ja yhteistyökykyinen Eurooppa-henki ja -asenne. Kun mukaan otetaan laajat kansainväliset verkostot ja kyky toimia niissä, tunnettuus, kokemus, kansainväliset viestintä- ja vuorovaikutustaidot ja lisämausteena vielä kielitaitokin, kriteerit täyttävien kärkipoliitikkojen nimilista jää oikeastaan missä tahansa pienessä ja nuorehkossa EU-jäsenmaassa todella lyhyeksi.

Talous- ja pakolaiskriisin keskellä Euroopassa ovat viime aikoina puhaltaneet EU-kriittiset ja kansallismieliset tuulet. Brexit on tässä EU-kriittisyyden nousussa oma erityislukunsa ja jännitysnäytelmänsä. On helppo yhtyä Joschka Fischerin hiljattain esittämään arvioon, että kaikista EU-kriiseistä vakavin on juuri kansallismielisyyden nousu. EU-kriittiset ja kansallismieliset tuulahdukset tuntuvat myös talous- ja rakennemuutoshaasteiden keskellä kamppailevassa Suomessa, vaikka ”perusrakentavalla” EU-linjalla onkin pysytty ja ääriliikehdinnältä vältytty. Perusrakentava linja ei kuitenkaan riitä. Päinvastoin, Suomen tulee olla kärkijoukoissa rakentamassa eurooppalaista kilpailukykyä, sisämarkkinoita, vahvempaa euroaluetta, innovaatio-, energia- ja ympäristöpolitiikkaa sekä vahvempia eurooppalaisia kaupunkeja ja alueita ja niiden kautta uutta suomalaista menestystarinaa. Suomella on tämän suhteen pelkästään voitettavaa, eikä oikeastaan edes vaihtoehtoja.

Alexander Stubbista on sanottu, että hän on hyvä ja sopiva ulko- tai ulkomaankauppaministeriksi. Väite on totta, mutta puheenjohtajakisan kontekstissa arvioon kätkeytyy kansainvälisyyttä ja EU-politiikkaa vähätteleviä arvotuksia ja asenteita. Ikään kuin kyse olisi suppeista erityisosaamisalueista, joilla ei ole niin suurta merkitystä muissa kuin suoraan ulkosuhteisiin ja ulkopolitiikkaan liittyvissä tehtävissä. Stubbin vahvuuksille on toki käyttöä edellä mainituissakin tehtävissä, mutta kaikkein tärkeimpiä nuo osaamisalueet ovat pääministerillä, tai siksi tähtäävillä, ja euromaan valtiovarainministerillä.

Stubbin johdolla kokoomus on profiloitunut yhä vahvemmin johtavana EU- ja kansainvälisenä puolueena. Puolueiden kilpailu näissäkin teemoissa on kuitenkin kiristymässä. Kokoomuksen kannattaa pitää kiinni puheenjohtajasta, jolla on eurooppalaisittainkin katsottuna poikkeuksellisen kovan luokan kansainvälisiä vahvuuksia ja osaamista – yhdistettynä pitkällä tähtäimellä Suomen kannalta parhaat mahdolliset lähtökohdat eurooppalaiseen yhteistyöhön ja kumppanien löytämiseen tarjoavalla maltillisella keskustaoikeistolaisella ja arvoliberaalilla linjalla. Etenkin kun tähän lisätään se, että Stubbin johdolla kokoomus on tehnyt hallituksessa tällä hallituskaudella kaiken sen, mikä on ollut tehtävissä, ja että puheenjohtajakisan ja saadun kritiikinkin jälkeen ohjaksissa olisi monta astetta vahvempi puheenjohtaja.