Trumpismin aika ratkaisuna ja vastauksena amerikkalaisen yhteiskunnan kipupisteisiin on nyt ohi. Kansainvälisten suhteiden kannalta monenkeskisyys tekemässä ennakoituakin vahvemman paluun.

Keskiviikkona 9. marraskuuta 2016 Tukholmassa koettiin pahin lumikaaos yli vuosisataan. Lunta tuli nopeasti puoli metriä, ja koko kaupunki oli sekaisin. Satuin olemaan tuolloin Tukholmassa työmatkalla, mutta muistan tuon päivän ennen kaikkea aivan muusta kuin lumikaaoksesta. 8. marraskuuta oli vaalipäivä USA:ssa: Clinton vastaan Trump. Sen piti olla selvä peli, Hillary Clinton voittaa, kaikesta siitä länsimaisen populismin uusimman aallon noususta huolimatta, joka tunnettiin, jota pelättiin, ja jota oli Euroopassakin todistettu ja siihen heikosti vastattu jo 2010-luvun alusta alkaen. Aiemmin samana vuonna brexit-äänestystulos oli jo pilannut juhannuksen.

Vaalituloksen selvittyä aamulla 9. marraskuuta en itsekään vielä varsinaisesti herännyt Trumpin aikakauteen, vaan lähdin suoraan koko yön vaalivalvomisen jälkeen tarpomaan pikkukengissä puolen metrin hangessa ja jalkarättisateessa kohti muutaman kilometrin päässä hotellilta sijainnutta kokouspaikkaa. Fiilis oli kaikin puolin ankea. Kyseessä oli iso eurooppalainen foorumi Itämeren alueen yhteistyöstä, jonka agenda tuntui yhtäkkiä melkoisen yhdentekevältä. Järjestävät reagoivat nopeasti ja laittoivat pikaisesti pystyyn jonkinlaisen paneelikeskustelunkin USA:n vaalituloksen merkityksestä Euroopalle ja Itämeren alueelle. Kuten siinä vaiheessa yleisemminkin, siinäkin keskusteltiin vielä varsin toiveikkaasti, että kampanjapuheet olivat vain populistin puhetta, eikä Trump kuitenkaan pysty dramaattisella tavalla muuttamaan USA:n politiikkaa esimerkiksi juuri suhteessa Eurooppaan tai ylipäätään globaalisti tärkeissä kysymyksissä. Eipä tiedetty, mitä kaikkea tulevana neljänä vuotena on oikeasti edessä.

Trumpin puhe virkaanastujaisissaan 20. tammikuuta 2017 oli ensimmäinen iso testipaikka noille elätetyille toiveille siitä, että presidentti Trump olisi edes kevytversio ehdokas Trumpista. Jos en itsekään ollut vielä herännyt Trumpin aikakauteen Tukholman lumikaaosaamuna, niin viimeistään tuo puhe toimi rajuna herätyksenä. Se oli kiivas nationalistinen visio USA:n roolista maailmassa ja edessä olevan maan sisäisen jakautumisen syventymisen näkökulmasta suoranainen sodanjulistus: ”This American carnage stops right here and stops right now”. Se, että Trumpin presidenttikausi päättyi verilöylyyn ja kannattajiensa kapinaan juuri virkaanastujaispuheen pitopaikalla, amerikkalaisen demokratian ytimessä, ja presidentin itsensä yllyttämänä, on surullisen osuva näkymä ja kuvaus Trumpin karmeasta perinnöstä. Trumpin perintöä kuvaa myös se surullinen näkymä, että seuraajansa virkaanastujaisia Washington D.C.:ssä jouduttiin viettämään kuin sotatilassa 25 000 kansalliskaartin sotilaan turvaamana.

Trumpin presidenttikauden tulokset on kerrattu ja analysoitu viime aikoina moneen kertaan. Trump toteutti täysin otteeseensa saamansa republikaanipuoleen tuella lupaamaansa veronalennukset, pääsi onnekkaasti kääntämään korkeimman oikeuden tasapainon pitkäksi aikaa konservatiiviseen suuntaan, tiukensi maahanmuuttopolitiikkaa epäinhimillisellä tavalla, rakensi pätkän aitaa Meksikon rajalle ja lopulta vähätteli koronakriisiä ja epäonnistui pahasti sen hoitamisessa. Trump esitti puheissaan ja twiiteissään 30 000 valheellista väittämää, vehkeili Venäjän kanssa jo vaalikampanjassaan, ruokki ja vahvisti vihapuhetta, rasismia ja aggressiivista äärioikeistoa ja uhkasi ja heikensi amerikkalaista demokratiaa vaalivilppivalheillaan. Kansainvälisessä politiikassa hän irrotti USA:ta ennennäkemättömällä tavalla monenkeskisestä kansainvälisestä yhteistyöstä ja sopimuksista, ihaili autoritäärisiä johtajia, ei koskaan kritisoinut Putinia sekä vähätteli ja sitä kautta heikensi Natoa ja transatlanttista yhteistyötä. Kaikkea tätä tasaisin väliajoin ja johdonmukaisesti koko neljän vuoden kauden ajan. Listaa voisi jatkaa samassa hengessä vielä pitkään.

Jos 2016 vaalit eivät vielä varsinaisesti jännittäneet, usko Clintoniin ja gallupeihin oli vahva, niin marraskuun 2020 vaaleissa tilanne oli aivan toinen. Gallupit näyttivät jälleen hyviltä, amerikkalaisilla oli nyt neljän vuoden kokemus Trumpista, eikä epäonnistuminen koronakriisin hoitamisessa suosisi istuvaa presidenttiä. Silti vuoden 2016 shokki pisti odottamaan marraskuun alun vaalipäivää pelonsekaisella jännityksellä. Ennen kaikkea, koska Trumpin kauden ”saavutukset” ja niiden globaalit seuraukset olivat nyt tiedossa. Trump oli osoittautunut paljon vaarallisemmaksi ja huonommaksi presidentiksi kuin mitä missään arvioissa vuonna 2016 osattiin pelätä. Republikaanisen puolueen siirtyminen niin täydellisesti Trumpin otteeseen oli yksi ikävimmistä yllätyksistä suhteessa ennakkoarvioihin siitä, mitä tulevina vuosina olisi edessä. Trumpin politiikan tärkeimmät takuumiehet käänsivät peukalonsa alaspäin Trumpille vasta aivan viime metreillä, kun presidentti oli yllyttänyt entisen neuvonantajansa, viime töinään armahtamansa Steve Bannonin oppien mukaisesti kannattajiansa kapinaan ja laajemman yhteiskunnallisen sekasorron synnyttämiseen.

USA:n poliittinen järjestelmä ja instituutiot selvisivät nippanappa neljästä Trumpin vuodesta. Kahdeksan vuotta olisi ollut jo aivan toinen juttu. Ilman paineita uudelleenvalinnasta, ja republikaaninen puolue yhä tiukemmin otteessaan, Trump olisi vain syventänyt maan kahtiajakoa, trumpilaisuus olisi vahvistunut puolueessa, ja puolueen tuleva presidenttiehdokas vuoden 2024 vaaleissa olisi hyvin todennäköisesti edustanut sitä linjaa, ollen kenties jopa joku Trumpin lähi/perhepiiristä. Nyt puolue on kriisissä, ja trumpilaisuus elää vahvasti ja vaikuttaa jatkossakin myös osavaltiotasolla, mutta itse Trump hallitsevana tekijänä on poissa. Hän yrittää jatkaa MAGA-liikettään tavalla tai toisella, häiriköi taustalla ja villitsee kannattajiaan. Trump ei kuitenkaan ole enää republikaanien suurin ongelma, hänen perintönsä puolueessa on. Yksi USA:n politiikan lähivuosien ratkaisevimmista kysymyksistä on, miten puolue tuon perinnön kanssa toimii. Sen jatkajaehdokkaitakin riittää, mutta Trumpissa oli kyse myös ilmiöstä, ja ilmiöt elävät vain aikansa. Syyt siihen, mikä sai kymmenet miljoonat ihmiset tuollaisen ilmiön taakse, ovat todellisia, isoja amerikkalaisen yhteiskunnan ongelmia ja vuosikymmenien kipupisteitä. Ne eivät katoa mihinkään, mutta trumpismin aika ratkaisuna ja vastauksena niihin on nyt ohi.

Trumpin aika muutti poliittista kulttuuria ja puhetta, siirsi Overtonin ikkunaa. Vihapuhe, valheet ja rasismi yleistyivät ja ilkeällä ja pelottavalla tavalla normalisoituivat. Se vaikutti niin Suomessakin ja innosti äärioikeistolaista populismia Euroopassa. Trumpin vauhti vai kiihtyi vielä hävittyjen vaalien jälkeenkin, ja sosiaalinen media vei viestiä tehokkaasti eteenpäin aivan loppuun asti. Rajan ylittyminen oli vain ajan kysymys. Kapina kongressitalolla 6. tammikuuta ei ollut enää pelkkä someperformanssi, kaikkea muuta. Se oli vaarallinen vedenjakaja, joka pakotti lopulta myös somejätit tilien sulkemisiin. Seurannut keskustelu sometilien sulkemisesta ja sen ongelmista on myös muistutus siitä, että vihapuheen ja aggressiivisen äärioikeistolaisen populismin viesti on otettava kirjaimellisesti ja siihen on reagoitava tiukasti alusta asti – ennen kaikkea aivan normaalin yhteiskunnallisen vuoropuhelun ja poliittisen järjestelmän ja instituutioiden puitteissa. Kun päästää valloilleen ja vuosia peesaa, jopa hyväksyy, aggressiivisen äärioikeistolaisen puheen ja politiikan, populismin, rasismin ja jatkuvat valheet, vahvinkin demokratia on pahassa pulassa. Sama uhka on todellisuutta myös Euroopassa.

Marraskuun 2020 vaaleissa amerikkalaiset tekivät selkeän valinnan, halusivat muutosta. Bidenin ja demokraattien voitto oli selvä, ja kyllä, gallupien mukainen, jopa suurempikin. On myös totta, että Trumpinkin saama äänimäärä oli historiallisen suuri. Se oli odotettavissakin äänestysprosentin noustessa historiallisen suureksi, eikä USA:n kaksipuoluejärjestelmässä muutenkaan nähdä mitään varsinaisia murskavoittoja. Marraskuun vaaleissa lähtökohtaisesti aina vahvoilla oleva istuva presidentti hävisi silti voittajalle 7 miljoonalla äänellä.

Toki tällä kertaa ei riittänyt yhden yön vaalivalvominen, vaan meni kolme yötä seuratessa CNN:n suvereenia John Kingiä Magic Wall –vaalikarttansa äärellä. Vaalivalvojaisten jälkinäytökseen kuului vielä senaatin Georgian uusintavaalien jännittäminen tammikuun alussa. Georgian, Pennsylvanian, Arizonan ym. kartat, piirikunnat, kaupungit ja niiden poliittinen tasapaino tulivat todellakin tutuiksi.

Se into, millä vaaleja Euroopassakin seurattiin, ja odotettiin normaalin Amerikan paluuta, on myös osoitus USA:n pehmeästä ja transatlanttisuuden, voimasta. Neljä Trumpin vuotta koetteli niitä rajusti, ei tuhonnut. Paluu normaaliin tuli hyvään aikaan. Trumpin kaudella kansallisessa kansainvälisen politiikan keskustelussa meitä muistutettiin jatkuvasti siitä, että USA:n globaalin roolin ja linjan muutos on melkoisen pysyvää, eikä Euroopassakaan kannata tuudittautua siihen, että voidaan palata vanhaan. Korostettiin, että USA:n linjanmuutos esimerkiksi liittyen Aasia-painotuksiin ja heikompaan sitoutumiseen ottaa johtava rooli Euroopan lähialueilla tapahtuvien kriisien ratkaisemisessa alkoi jo Obaman kausilla. Se oli lähtökohtaisesti ihan järkevää varautumista ja eurooppalaisen yhteistyön merkityksen korostamista, mutta meneillään oleva vaalihuuma, Bidenin kuherruskuukausi ja syvä globaali helpotuksen huokaus huomioidenkin, Bidenin ohjelma ja viesti Euroopalle transatlanttisen ja monenkeskisen yhteistyön puolesta on kuitenkin äärimmäisen voimakas. Samoin Euroopan myönteinen vastaus siihen.

Olennaista on tuon viestin takana olevat yhteiset intressit, teemat ja mahdollisuudet: ilmastoasioista ja puhtaasta taloudesta digitalisaatioon, ja Kiinasta Venäjään. Viime vuosina kovasti korostetun suurvaltapolitiikan ja -pelin paluun lomassa EU:lle ja sen pienemmillekin jäsenmaille on myös avautumassa uudenlaisia globaaleja mahdollisuuksia transatlanttisen kumppanuuden vahvistuessa esimerkiksi edellä mainituissa kysymyksissä. Bidenin tehtävä ei voisi tietenkään olla haastavampi, lähtien koronakriisin hoitamisesta ja USA:n sisäisen yhtenäisyyden vahvistamisesta Trumpin kauden jälkeen äärimmäisen heikossa lähtökohtatilanteessa. Kun kansainvälisessä yhteistyössä Trump tahrasi USA:n mainetta ja luotettavuutta, Bidenin voimakas yhteistyön viesti maailmalle, ml. heti ensi töikseen tehty paluu Pariisin ilmastosopimukseen ja Maailman terveysjärjestö WHO:hon, on iso lupaus muutoksesta.

Intensiivisen vaalisyksyn, -huuman ja vuodenvaihteen tapahtumien jälkeen atlantistinkin on toki hyvä nukkua muutaman yön yli, mutta ainakin se saa nukkua nyt yönsä rauhassa.

Bidenin virkaanastujaisten suurin tähti, runoilija Amanda Gorman sanoitti tilanteen ja tässä ylläkin kuvatut fiilikset kovin kauniisti runossaan. ”Let the globe, if nothing else, say this is true: That even as we grieved, we grew / That even as we hurt, we hoped / That even as we tired, we tried.”