Ylen mainio Koivisto-sarja ja kirje presidentille alkuvuodesta 1991

Ylen Koivisto-sarja oli vuodenvaihteen ehdoton tv-tapaus. Tuli ahmittua se Areenasta nopeaan tahtiin. Hienoa työtä tekijätiimiltä käsikirjoituksesta toimittamiseen. Sarjan alkujaksot Koiviston varhaisvuosista ja yhteiskunnallisen ja poliittisen elämän alkuvaiheista tarjosivat tärkeää, mielenkiintoista ja tyylikkään koukuttavasti kuvattua kertausta ja taustoitusta Koiviston myöhemmälle uralle, saavutuksille ja panokselle Suomen sodanjälkeiseen kehitykseen. Myöhäisemmät vaiheet ovatkin jo omallekin ikäluokalleni tutumpia, ja aivan tuoreimmat hyvässä omassa muistissa omine niihin liittyvine muistikuvineen ja näkemyksineen.

Koiviston tarina on todellakin myös Suomen tarina sotavuosista EU-jäsenyyteen. Sarja avasi hyvin Koiviston määrätietoisuutta, ahkeruutta ja asioihin perehtymistä poliittisen uran rakentamisessa askel askeleelta omalla tyylillään, sekä sarjan päätösjakson sanoin, hänen kansanomaisuuden ja arvokkuuden poikkeuksellisella tavalla yhdistänyttä karismaansa. Koiviston edistämät parlamentarismin vahvistaminen, EU-jäsenyyden Suomelle nopein mahdollinen toteutuminen ja presidentin valtaoikeuksien vähentäminen ovat isoimman kokoluokan poliittisia saavutuksia.

Sarja kuvastaa hyvin myös suomalaisen politiikan ja yhteiskunnan presidenttikeskeisyyttä, jota Koivistokin osasi hyödyntää taitavasti loppuun asti. Tätä korostaa myös se, että sarja antaa turhan hallitsevan roolin ja äänen Koiviston läheisimmille tukijoille. Vielä eläkepäivinään vuonna 2012 Koivisto jopa harmitteli ominaiseen tyyliinsä, että presidentin valtaoikeuksien kaventamisessa on menty liiankin pitkälle. Samassa yhteydessä hän myös ennakoi presidentin roolin korostumista uudelleen yhteiskunnallisessa ajattelussa, jossa näyttää olleen oikeassa.

Itselleni henkilökohtaisin Koivisto-muisto ei liity kuitenkaan noihin Koiviston kiistattomiin ja merkittäviin saavutuksiin. 1990-luvun alun suuret kansainväliset murrokset – Neuvostoliiton hajoaminen, kylmän sodan päättyminen, Saksan yhdistyminen, Euroopan yhdentyminen, Baltian maiden itsenäistyminen – olivat luonnollisesti isoja asioita jo tuolloin kansainvälistä ja kotimaista politiikkaa aivan erityisellä nuoruuden innolla seuranneelle kuopiolaiselle lukiolaiselle. Niiden jälkeen tavoitellun opiskelualan ja urahaaveiden lukkoon lyöminen oli itsestään selvää.

Samalla tavoin kuin voi todeta Koiviston henkilökohtaisen panoksen olleen merkittävä Suomen siirtyessä uuteen poliittiseen aikakauteen Kekkosen ylipitkän valtakauden jälkeen – eli että kyseessä ei ollut vain vääjäämätön tapahtuma Kekkosen voimien ehtyessä, voi arvioida myös Koiviston toimintaa 1990-luvun alun murroksissa. Eli että poikkeuksellisessa, historiallisessa ja vaativassa kansainvälisessä tilanteessa Suomen ulkopolitiikkaa suvereenisti johtaneen presidentin henkilökohtaisella panoksella, osaamisella, tilannearvioilla ja pelisilmälläkin oli iso merkitys siinä, kuinka Suomi 1990-luvun alun muutoksiin, tässä tapauksessa erityisesti Baltian maiden uudelleenitsenäistymisprosessin vaiheisiin, reagoi.

Lähtökohtaoletus ei voi tässäkään olla, että vaihtoehtoja valitulle linjalle ei ollut, olipa presidenttinä/avainroolissa kuka tahansa. Koivistolla oli tuossa tilanteessa poikkeuksellinen historiallinen tilaisuus tehdä itsestään vielä huomattavasti suurempi valtiomies, saada sille ja Suomelle merkittävää, pitkälle kantavaa tunnustusta ja good williä ympäri maailmaa, erityisesti läheisimmissä naapurimaissa ja tärkeimmissä kumppanimaissa Ruotsissa ja Virossa ja muissa Pohjoismaissa ja Baltian maissa.

Koiviston tilannearvio oli tietenkin väärä, jonka hän myönsi myöhemmin itsekin. Erityisesti se tyyli, jolla Koivisto sen osoitti alkuvuoden 1991 ja Baltian maiden uudelleenitsenäistymisen kriittisimmissä vaiheissa, kun Vilnassa ja Riiassa vuodatettiin verta, korosti epäonnistumista. Jos Suomen jonkinasteinen varovaisuus olikin vielä ymmärrettävää kansainvälisestikin, ei ollut mitään syytä niihin todella tylyn kylmäkiskoisiin kannanottoihin, joissa Koivisto mm. syyllisti väkivaltaisuuksista liettualaisia radikaaleja ja suomalaista mediaa liian palstatilan antamisesta Baltian maiden tapahtumille.

Ymmärrettävästi nämä asiat muistettiin Baltian maissa hyvin pitkään. Ylen Koivisto-sarjassa nuo vaiheet käsitellään ja kuvataan Koiviston toimintaa myös kriittisesti arvioiden. Koiviston linjaa ymmärtävänä ja selittelevänä loppupäätelmänä Baltia-aihe kuitataan kuitenkin kevyesti toteamalla taustalla olleen Koiviston tiivis kirjeenvaihto George Bushin kanssa ja Bushin suositukset pysyä maltillisena Baltian maiden tukemisen suhteen Gorbatshovin aseman turvaamiseksi. Tämä on hyvä pointti, mutta ei poista tuon tilannearvion virheellisyyttä. Monet muut maat toimivat toisin. USA:n näkökulma, asema ja painotukset tilanteeseen liittyen olivat myös osin erilaiset kuin Suomen.

Toiseksi, Baltia-aihe kuitataan sarjassa Koiviston eduksi sillä, että vaikka Suomen ja Koiviston tuki Baltian maille oli aluksi julkisesti nihkeää, tuki Suomi Viroa merkittävästi kulissien takana ja kulttuuriyhteistyön nimissä. Sitä ei mainita, että niin tekivät monet muutkin maat, silti Baltian maita myös vahvasti julkisesti tukien. Asia vaivasi Suomen Viro-suhteita ja se muistettiin muuallakin aikansa, mutta aika on nyt tehnyt tehtävänsä. Koivisto nauttii arvostusta Virossakin, ja Koiviston toimintaa ja Suomen 90-luvun alun tilannetta myös ymmärretään.

Muistan hyvin olleeni tuohon aikaan erittäin tuohtunut Koiviston toiminnasta. Baltian tilanteen ja oman mielentilan asiaan liittyen ollessa kuumimmillaan, kirjoitin presidentille hänen Baltia-näkemyksiään ja -toimintaansa voimakkaasti kritisoivan kirjeenkin. Kirjeessä kritisoin mm. Koiviston kommentteja Vilnan verilöylyyn (joiden vaaran ja mahdollisuuden Koivisto ensin kielsi ja sen jälkeen paheksui median mässäilevän aiheella oikein värikuvia näyttäen) toteamalla, että kuvia näytetään, jotta Suomessakin varmasti tiedettäisiin, mitä Baltiassa tapahtuu. Ns. yön yli nukuttuani, jätin kirjeen kuitenkin lähettämättä. Näin jälkikäteen harmittaa, että ei tullut lähetettyä. Kirjeluonnos on kuitenkin edelleen tallessa. Koivisto olisi kenties siihen omaan tyyliinsä voinut myöhemmin vastakin, ja myös rauhoitella omaa vahvaa kansainvälispoliittista heräämistä kokenutta abiturienttia.

Joka tapauksessa, kiitos Yle erinomaisesta Koivisto-sarjasta. Ja em. erimielisyyksistäkin huolimatta, kiitos Manu.

Koivisto

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s